Hae
Elämänmakuista matkaa

Synnytyskertomus

Perjantaina 8.9.2023 kävelimme aamulla Espoon sairaalaan, sillä minulle oltiin varattu suunniteltu käynnistys aika. Kävelimme sairaalaan hieman henkseleitä paukutellen ja olin asennoitunut siihen, että lähdemme viimeistään aamulla vauvan kanssa kotiin. Luulin, että neljännen kohdalla synnytyskertomus olisi lyhyin, mutta kuten olen tottunut, niin tässäkään synnytyksessä asiat eivät menneet kohdallani kuten olisin toivonut. En osannut perjantaiaamuna odottaa, että synnytyksestä tulisi täysin toiveitani vastainen, pitkä ja kivulias. Takana on niin vuorokauden mittainen synnytys, kuin syöksysynnytys, sekä sektio, ja neljänneltä kerralta odotin luonnonmukaista amme synnytystä. Haaveeksi jäi, mutta mistä syystä?

Synnytyskertomus

Ponnistin noin viidessä minuutissa ruttuisen pienen pojan maailmaan ja tunsin suunnatonta onnea ponnistuksen jälkeen. Olin juuri kokenut koko synnytyksen parhaimmat hetket eli tuntenut milli milliltä, kun pieni aarre oli syntymässä. Ne viisi minuuttia nosti esille kadonneet voimat, joiden avulla ponnistin maailmaan jotain niin suloista. Niiden viiden minuutin aikana kyyneleet nousi silmiin ja miehen käden puristaminen oli ponnistamisen lisäksi ainut mihin pystyin keskittymään. Saatuani pienen aarteemme rintakehän päälle, huokaisen helpotuksesta. Luulin, että nyt voi taas hengittää rauhallisesti, mutta en voinut.

Kaiken rakkauden täyteisen hetken aikana pelkäsin joutuvani leikkaussaliin jälkeisten vuoksi. Istukka pysyi visusti kiinni ja sen luultiin olevan kiinnittynyt arpikudokseen. Yli tunnin kestäneen jälkeisten synnyttämisen aikana hoitohenkilökunta kokeili kaikkensa, jotta istukka tulisi ulos, mutta se ei tullut. Pelkäsin sillä hetkellä yhtä paljon, kuin vuoden 2021 huhtikuussa jouduttuani sektioon. Ajatus leikkaussaliin menosta ei kuulostanut hyvältä ja sai minut paniikin valtaan. Vasta kolmannen käsiparin yrityksen jälkeen istukka saatiin ulos voimalla! Sillä hetkellä kyynelkanavat räjähti käsiin ja pystyin luottamaan siihen, että pääsemme yhdessä lapsivuodeosastolle, mutta ennen kaikkea siihen, että mitään komplikaatio vaaraa ei enää olisi.

Istukka oli ulkona ja vauva pääsi vihdoin rinnalle, synnytyksen täydellisin hetki oli siinä.

Kaikki muu oli kokemuksena sellaista, mitä en osannut odottaa ja mitä prosessoin vieläkin. Tietäen kuitenkin sen, että on asioita, joille ei voi mitään. On asioita, joihin ei aina voida synnytyksen aikana vaikuttaa ja neljännessä synnytyksessä niitä asioita oli.

Synnytys ilman ammetta

Olin toivonut synnytykseltä sitä, että saisin liikkua mahdollisimman paljon ja pääsisin synnyttämään ammeeseen. Näin toivoin vielä siinä vaiheessa, kun olin ballongin avulla avautunut 4cm ja tunsin lieviä supistuksia. Mentäessämme synnytyssaliin hämmästelin huoneen kolkkoutta, mutta ajattelin, että saisin siirtyä huoneeseen, jossa olisi amme. Olihan minulla pakattuna ammeeseen soveltuvat varusteet ja mieli asennoitunut siihen, että pääsisin veden avulla helpottamaan oloa. Tuli kuitenkin sisätutkimuksen aika ja ensimmäisistä oksitosiini tipasta huolimatta vauva ei ollut laskeutunut asemiin, joten sain kiellon liikkua. Kaikesta toiveesta huolimatta haaveeni kaatui ja olin täysin vuoteen omana. En saanut vaikuttaa asentoon, jossa olin vuoteessa enkä saanut nousta liikkumaan. Ainut mitä sain tehdä, oli maata kyljelleen tai istua puoli-istuvassa.

Niin tein seitsemän tuntia putkeen ja samalla rutistin sängyssä olevaa kahvaa jokaisen supistuksen kohdalla, jotka tuntuivat pahemmilta, kuin koskaan ennen. Edellisen sektion vuoksi supistuksia ei voitu vauhdittaa tavallisen verran, jotta vältyttäisiin mahdolliselta kohdun repeämiseltä. Lääketieteellisesti ymmärsin sen, että minä en voinut enää vaikuttaa siihen, miten synnytys etenisi. Se oli korkeimman voiman käsissä. Niissä käsissä synnytys eteni äärimmäisen kivuliaasti ja todella hitaasti. Vastoin odotuksia. Muistan sisäänkirjautumisen aikana kätilön sanovan,

synnytät varmaan iltaan mennessä.

Ilta oli jo mennyt ja klo 23 maissa laitoin isovanhemmalle viestiä – yhtenä kappaleena, yhä.

Seitsemän tunnin sängyssä olemisen jälkeen olin henkisesti aivan loppu. Olin todella voimattomalla mielellä ja kaduin valtavasti sitä, että suostuin sektion sijaan synnytyksen käynnistykseen. Muistan miettineeni, että sektiossa kaikki olisi jo ohi. Seitsemän tunnin jälkeen vauva oli vihdoin laskeutunut, mutta minä olin supistuksista niin kipeä, että jo pelkkä sängystä nouseminen oli kipeintä ikinä.

15h myöhemmin

Kaikesta odotuksesta huolimatta avauduin neljästä sentistä viiteen senttiin puoleen yöhön mennessä. Tämä tarkoitti sitä, että oli kahdeksan tunnin aikana avautunut vain sentin. Se oli määrä, mitä kukaan ei osannut odottaa. Vähiten minä ja puolisoni. Olimme asennoituneet lyhytkestoisempaan synnytykseen, jollaisen valmistauduttiin perjantaina yhteisen lounaan äärellä. Istuimme Espoon sairaalan lähettyvillä ja nautimme lounasta ihanassa ulkoilmassa. Siinä samalla pohdimme, että milloin olemme synnyttäneet ja veikkasimme perjantai-iltapäivää. Mutta puolen yön aikaa tiesin, että ponnistukseen olisi vielä matkaa. Keskellä yötä olin henkisesti aivan väsynyt enkä ollut ollenkaan tyytyväinen tilanteeseen. Podin kaiken synnytyksen keskellä epäonnistumisen tunteita, sillä kipujen voimakkuus yllätti, enkä päässyt supistuksien välissä kävelemään.

Jokainen supistus tuntui pahemmalta, kuin koskaan ennen, ja nojatessani Tens-laite kädessä sänkyä vasten, olin iloinen ettei tämä ollut ensimmäinen synnytykseni. Mielessäni oli luomuna tapahtunut syöksysynnytys ja sen kivuttomuus, mutta niin sitä sanotaan, että käynnistetyssä synnytyksessä oksitosiinin avulla tapahtuvat supistukset ovat kivuliaampia, kuin luomuna olevat supistukset. Sitä ne oli.

Myös sinä hetkenä, jolloin hitaan etenemisen jälkeen tuli nopea spurtti. Nopea spurtti tarkoittaa sitä, että puolen tunnin aikana avauduin loput viisi senttiä. Täysin odottamatta. Samaa aikaa minulle laitettiin spinaalipuudustusta, jonka laittaminen oli hieman haastavaa tiheiden ja pitkäkestoisten supistusten vuoksi. Lopulta se saatiin laitettua ja spinaalipuudutus pääsi vaikuttamaan juuri ennen ponnistuksen tarvetta.

Se tunne, kun spinaali vaikutti, oli ihana tunne! Sen avulla sain pahimman kivun pois ja pääsin ponnistamaan täydellä voimalla. Synnytyksen viimeisten 20 min aikana tunsin hallitsevani tilannetta ja se tunne oli mahtava – siinä vaiheessa synnytys tuntui olevani käsissäni.

Lopulta päästään siihen mistä tämä synnytyskertomus alkoi – koin täydellisen ponnistuksen ja sain hieman neljän jälkeen yöllä täydellisen pienen pojan syliini. Se hetki oli yksi parisuhteemme parhaimmista hetkistä ja se hetki teki meistä yhteisen lapsen vanhemmat. Siitä hetkestä alkoi uusi luku elämänmakuisessa matkassa.

Nyt kaksi kuukautta myöhemmin olen valtavan kiitollinen kropalleni siitä työstä mitä se teki pitkän synnytyksen aikana ja miten se otti vastaan käänteitä, ja kipuja. Mutta siitä huolimatta sanon – onneksi tämä oli neljäs synnytykseni.

Ida

Lue myös:

Sektio pelasti vauvan

 

Voihan uhma – raskas mutta tärkeä vaihe

Meillä asustaa pieni ihminen, jolla on meneillään rasittavan raskas kehitysvaihe nimeltään tahtoikä, uhma. Vaihe, jonka jokainen lapsi jollain muotoa käy läpi. Vaikka tahtoikä on kehityksen kannalta tärkeä vaihe, niin jestas miten se voikaan koetella koko perhettä. Joskus tuntuu siltä, että meillä asustaa pieni tyranni, joka hetken päästä muuttuu suloiseksi ”jioo” pojaksi. Kuulostaako tutulta? En tiedä onko aika kullannut muistot, mutta näin voimakasta uhmaa en muista olleen kahden isomman lapsen kohdalla. Esikoiseni ensimmäinen tahtoikä esiintyi vasta ensimmäisellä luokalla ja toisen lapseni, no hänellä tahtoikä on ominaispiirre.😉 Joten kolmannen kaksivuotiaan kohdalla en osannut odottaa ihan tätä mitä sain, koska kokemukset uhmasta ovat erilaiset. Joskus mietin, että voihan uhma..

Ei – sana kuuluu vakiovarusteisiin. Siinä missä kuuluu

myös kädet puuskassa seisominen ja hei hei hokeminen.

Tahtoikä, uhma – tärkeä vaihe

Jokaisen tahtoikä on erilainen. Toiset makaa kaupan lattialla X asennossa. Toiset puolestaan seisovat kädet puuskassa. Joku kiljuu kurkkusuorana, toinen hokee eitä jokaiseen asiaan. Joku tahtoikäinen lapsi saattaa käyttäytyä päiväkodissa todella rauhallisesti, mutta kotona räiskyy. Uhmaa on monenlaista ja monen kestoista, mutta se ei poista sitä, että vanhemmista saattaa tuntua siltä, että uhma on täysin typerä vaihe. Onhan se välillä raskasta kuunnella kiljumista, jos sinisten kenkien sijaan tarjotaan mustia kenkiä tai suklaamurojen sijaan tarjoaa puuroa. Lista sille mitä vanhempi tekee uhmaikäisen mielestä väärin, on loputon. Voisin jatkaa monen postauksen verran esimerkkejä siitä, mistä taapero voi suuttua. Voi jestas – ne eivät ole koskaan ennustettavissa.

Siinä missä tänä iltana puuro mustikoilla oli suurinta herkkua koskaan, toissa iltana puuro mustikoilla oli kamalin idea ikinä. Tiedättekö tämän ärsyttävän, mutta jokseenkin koomisen tavan vaihtaa mielipidettä? Minä tiedän.

Tiedän myös sen, että uhma on vaihe, joka pitää kestää, mutta se on vaihe, jossa pääsee toisinaan ilman taisteluita. Näin ainakin itse lohduttaudun samalla, kun etsin, kokeilen ja löydän hyväksi havaittuja keinoja, jotka auttavat tahtoikäisen kanssa.

Yritän olla johdonmukainen – taapero ei valitse syökö jo lämmitetyn puuron vai ei. Mutta sen sijaan hän saa valita minkä kirjan lukee samalla, kun syö.

Pyrin olemaan läsnä – taapero aistii, jos häntä ei kuunnella ja huomaa, jos katse herpaantuu puhelimeen.

Sanoitan paljon ja ihan kaikkea.

Voihan uhma

Uhma ei ole vain raskas ja tärkeä kehityksen vaihe, se on muutakin. Näen uhman vaiheena, jossa lapsi oppii valtavasti tunne-elämästä ja se on joka hetki hienoa. Myös silloin, kun taaperon maailma romahtaa vääränlaisesta kynästä. Kaikki se tunne-elämän käsittely on sanoinkuvaamattoman ihailtavaa. Vaikka miten raskaalta joskus tuntuukaan se, kun taapero huutaa eitä, niin aina löydän sille huudolle syyn. Siellä on aina tarina taustalla ja sen havaitseminen auttaa ymmärtää suuttumusta tai turhautumista. Pienen kaksivuotiaan tunnemyllerrykset  ovat varmasti raskaita hänelle itselleen ja siitä syystä pyrin pitämään huolen siitä, että minulla on voimia auttaa häntä jokaisen tunteen kohdalla.

Ei pieni selviä kaikesta yksin ja joskus hän voi kaivata jopa iloon tukea – iloitaan yhdessä.

Myötätunto, se minulle tulee aina, kun huutoitkun jälkeen kyyneleistä kosteat silmät katsovat minua. Mietin, että jos minun tekee joskus mieli huutaa kohti metsää, niin pitää se sallia myös pienelle taaperolle. Ei hän ymmärrä huudon rankkuutta tai omaa välttämättä muuta keinoa tuntea. Siitä syystä hän tarvitsee tukea jokaisen tunteen keskellä.

Eikä pelkästään tunteiden keskellä, vaan ihan kaiken. Olen huomannut, että 2,5v on vielä pieni, mutta hieman iso. Olematta kuitenkaan liian iso. Omasta mielestään hän on yhtä kykeneväinen, kuin isoveli mutta joskus hän haluaa olla yhtä pieni, kuin vauva. Joten ilmankos näin pieni taaperon uhma voi olla, niin minusta, kuin sinusta, joskus raskas vaihe. Eihän hän aina itsekään tiedä mitä haluaa.

Mutta toisaalta, tarvitseeko sitä aina tietää? Uhma, se on rasittavan raskas vaihe, jossa lapsi oppii koko ajan jotain uutta ja niin oppii vanhemmatkin. Tänään opin, että heijastinliivi voikin olla yksi parhaimmista asusteista koskaan. Eilen se oli kaikkea muuta.

Ida

 

Lue myös:

Taapero 2v