Ensimmäisen kolmanneksen oireet.
Ensimmäinen kolmannes, apua mitkä raskausoireet. Raskausviikkojen 6-7 ajan kehon valtasi tolkuton väsymys ja olisin voinut vain nukkua ympärivuorokauden. Pitkien yöunien jälkeen, herättyäni kuudelta aamulla uuteen päivään, olin jo puolenpäivän aikaan valmis nukkumaan. Viikolle kymmenen saakka, en voinut yhtään suunnitella syömistäni sillä edellispäivän makkarakeitto saattoi oksettaa seuraavana aamuna, eväitä pakatessa. Jokainen syöminen meni fiiliksen mukaan mutta jos joku oli varmaa niin se, että oli pakko syödä kahden tunnin välein!
Muuten ympärivuorokauden mukana kulkeva etova olo iski kolminkertaisena vasten kasvoja ja yököttävää tunnetta ei ollut kiva tuntea. Söin pitkin päivää, parin tunnin välein kuin hevonen koska syöminen oli ainut mitä piti pahoinvoinnin jotenkuten kasassa.
Rakkauteni aamukahviin koki hetkellisen kolauksen, ensimmäinen kupillinen meni, toinen puolestaan jäi juomatta. Ennen raskautta saatoin juoda kahvia aamuisin jopa viisi kupillista, joten muutos aikaisemmasta nykyhetkeen oli melkoinen.
Jo heti plussatestin ensimetreillä havaitsin nännikivun. Voi jestas miten arat nännit mulla oli (ja on yhä) eikä tästä syystä rintaliivien pitäminen ole herkkua, ei sitten alkuunkaan vaan ennemmin suosin joko yläosaa ilman liivejä tai urheiluliivejä. Sen suuremmin en ole rintojen arkuutta tai kasvua havainnut mutta siitä huolimatta en voi rintsikoita enää pitää.
Maha pumpsahti esiin.
Edellä mainittujen oireiden lisäksi turvotus iski melko pian ja farkkuja en ole pystynyt viikolta seitsemän alkaen pitämään. Ensimmäisen kolmanneksen aikana turvotukseen ja vatsan pömpötykseen saattoi vaikuttaa myös ärtyneensuolenoireyhtymä sekä nopeasti esiin noussut kohtu, joka selällään maatessa esiintyi pienenä kumpuna.
Vatsan esiin nousemisen johdosta vatsan piilottaminen on ollut hankalaa ja muutaman ensimmäiseen viikon aikana kärsin ihan hirveästä olosta ulkoisenmuotoni vuoksi koska puin päälle mitä vaan, niin kaikki kiristi ja sai sellaisen olon, että olen muodoton muumi. Ensimmäisen neuvolakäynnin aikana painon todettiin nousseen jo neljä kiloa ja se oli itselleni sellainen hetki. Nouseva painoni oli kuitenkin itselleni sellainen hetki, jossa koin saaneeni ripauksen naiseuttani takaisin. Kun seisoin vaa`alla ja näin lukeman 66,5kg, totesin terveydenhoitajalle ”Olen ainakin ollut ruoka-aikaa kotona”.
Pahoinvointi siirtyi, hiljalleen.
Pahoinvointi alkoi onnekseni väistymään noin viikon kymmenen tietämillä ja hiljalleen sain takaisin energiaa esimerkiksi siivota kotona tai ulkoilla lasten kanssa mutta samaan aikaan liitoskivut (!!!!) palasivat muistuttamaan liikkumisen rajallisuudesta ja kehottivat hidastamaan kävelytahtia.
Monien uhmauksien jälkeen ja ensimmäisen kolmanneksen loppuvaiheella tehdyn pitkän kävelylenkin päätteeksi, oli pakko todeta, että nyt jos koskaan on aika kuunnella itseäni ja ottaa salilla rauhallisemmin sekä kävellä ulkona kymmenen kilometrin sijaan kolmekilometriä per kerta. Tämä, että on pysähdyttävä ja kuunneltava kroppaa, käy aika kovasti luonnon päälle koska olen jouluisen leikkauksen jälkeen saanut tänä keväänä vihdoin kroppani takaisin ja toimimaan kuten haluan. Joten nyt kun en voi urheilla kuten haluan, niillä painoilla millä haluan, siihen tahtiin kuten tahtoisin, joudun todellakin käymään sisäisen minäni kanssa taistelua, jossa on todettava oman voinnin kuuntelun olevan nyt ensiarvoisen tärkeää.
Liikkuminen, jopa se, että kävelen kotona yläkertaan, nostaa sykkeet korkealle ja hengästyn voimakkaasti, joten senkin puolesta kropalle on annettava tilaa tulla kuulluksi. On kuitenkin eri asia saada ensimmäinen lapsi 21-vuotiaana kuin kolmas lapsi 31-vuotiaana. Se on fakta. Se on totuus mikä on hyväksyttävä silloin kun menen vaappuen eteenpäin, lasteni pyytäessä ”Äiti juostaan”.
Äiti ei nyt juokse, ihan hetkeen.
-Ida
Lue myös:
Seuraa matkaamme: