Hae
Elämänmakuista matkaa

6kk ikäinen vauva – Max.

Täällä minä, 6kk ikäinen vauva – Max. Tänään on minun vuoroni kertoa teille itsestäni, siitä millainen minä olen tänään. Moni teistä on saattanut seurata minun matkaani jo siitä asti, kun saavuin tyylikkäästi, omalla tavallani maailmaan. Joku teistä ei ole vielä kertakaan lukenut minusta ja joku on saattanut minut nähdä. Toisille saatan olla tuntematon tapaus, vaikka olen ollut maailmassa jo 6 kk. Siispä kerron teille itsestäni hieman, siitä kuka vauva täällä taustajoukoissa tai oikeastaan päätähtenä on.

millaista on olla 6kk ikäinen vauva?

Minun nimeni on Max – minua kun katsoo, näkee nimensä näköisen vauvan. Näin ainakin äiti tietää puhua. Äiti muuten puhuu aika paljon ja minulla on sellainen olo kuin Putouksen Pöntöllä – paljon sanoja, en ymmärtänyt yhtään. Minä en nimittäin ymmärrä puhetta, mutta sitä kuulen kuitenkin todella paljon. Äiti tykkää puhua pälpättää sen minkä kerkeää ja välillä se oikein kimittää tai sitten se laulaa lurauttaa. Äidin lauluääni on oikein kaunis, mielestäni. Jos isoveljeltäni kysytään, niin äidin lauluääni ei miellytä – näen sen isoveljen ilmeestä.

Ilmeet, ne ovat sellainen juttu mitä rakastan matkia. Miten paljon ilmeitä onkaan maailmassa – on suu ammollaan olevaa ilmettä, on irvistystä sekä hymyä korvissa saakka. Ilme kuin ilme kelpaa minulle. Paitsi kerran. Silloin äidin ystävä kurtisti kulmiaan ja minä aloin itkemään. Se ilme näytti oudolta enkä tykännyt siitä yhtään. En myöskään tykkää siitä, jos en saa ruokaa heti kun haluan. Tarkoitan, että samalla kun minulla on sosetta suussa, niin odotan jo seuraavaa lusikallista suuhuni. Ruoka on niin hyvää! Ei ehkä yhtä hyvää kuin tissimaito mutta lähes yhtä hyvää. Minun soseeni nimittäin on mummini tekemää sosetta.

hyvää ruokaa ja paljon unta.

Minun mummini on sellainen hössöttäjä mummi. Hän kokkaa minulle herkullisempaa ruokaa kuin itselleen. Hassu mummi. Se mitä mummi ei tee, on hedelmäsosetta mutta kaikki kasvissoseet ja lihasoseet mummi tekee minulle ihan itse. Tykkään syödä soseita aamupalalla, silloin syön yleensä hedelmäsosetta ja sitten iltapäivällä syön lihasosetta ja illallakin saan hedelmäsosetta.

Nukun vielä sen verran paljon päivisin, että en kerkeä syömään soseita kuin kolme kertaa päivässä mutta maitoa sen sijaan kerkeän juomaan öisin muutaman kerran sekä päivisin silloin tällöin. Juon maitoa heti kun herään ja sitten ennen kuin menen nukkumaan sekä muutamia huikkia pitkin päivää. Olen muuten aina ollut hyvä nukkumaan, onneksi, koska jos nukkuisin yhtä huonosti kuin äiti, olisin varmaan kiukkuinen koko ajan. Nukun yleensä 17-06 tai 18-07 välisen ajan yöunta ja sitten päivisin lisää. Se lisää tarkoittaa noin 5-6h – riippuu nyt ihan siitä miten minua huvittaa nukkua. Esimerkiksi eilen nukuin päiväunta melkein 6h.’

sylissä on kiva olla.

Nukkuminen on kivaa mutta arvatkaa mikä muu on kivaa? Se kun minulle luetaan kirjaa sekä se kun isoveljeni kimittää minulle, se on hurjan hauskaa! Tykkään myös siitä, kun siskoni hymyilee minulle. Sekin on kivaa, kun saan olla jonkun sylissä mutta en tykkää olla missä tahansa asennossa. Silloin kun herään, tykkään olla hetken vauva asennossa mutta silloin kun haluan nähdä maailmaa, tykkään olla pystypäin ja katselle eteenpäin. Jos olen sillein kaupassa äidin sylissä, niin käteni sätkii kovasti koska yritän innoissani ottaa kaikkia ihmisiä kiinni. Samalla hymyilen jokaiselle, joka tulee lähelle koska ihmisten hurmaaminen on kivaa.

Tarraan hienosti leluihin tai oikeastaan kaikkeen mitä käsiini saan. Tykkään myös nypläillä äidin paitaa, kun juon maitoa. Saan käsiini mitä tahansa, vien sen suuhuni koska on kiva maistella miltä pyyhe maistuu tai miltä lempileluni – reikäpallo maistuu. Reikäpallon lisäksi tykkään sellaisesta minulle tehdystä lonkeroisesta, niistä lonkeroista on kiva ottaa kiinni. Sekin on hauskaa, että otan tutin suustani ja viskon sitä pitkin sänkyä. Teen sen yöllä, äidiltä salaa ja sitten kun itken, äiti saattaa löytää tutin jopa varpaideni luota. Äiti ihmettelee, miten sen sinne saan, mutta minäpä en kerro, että vauhdikkaasti viuhtovat käteni ovat tehokkaita tutin heittäjiä. Hauskaa!

Mitä muuta vielä kertoisin?

No ehkä tärkein tieto on se, että minulla kun oli hoppu maailmaan, niin en ole ihan kuka tahansa puolivuotias eli en esimerkiksi vielä osaa kääntyä taikka pyöriä akselini ympäri. Mutta vaikka en jotain osaa, niin se ei haittaa. Olen siltin tosi rakas äidille, siskolle, veljelle, mummille ja papalle sekä kummitädilleni että kummisedälleni.Tiedän, että olen rakas myös kahdelle muulle kummitädille sekä tädilleni, ja isotädille ja monelle serkulle.  Ukille myös ja kaukaiselle isoisotädille. Tykkään myös tädistä, joka laulaa minulle sormillaan ja monesta lapsesta, joka minua tykkää paijaa. Minulla on monta turvallista aikuista ympärillä. Menen yhdelle niistä yökylään ensi viikolla, sielläkin minusta tykätään.

En edes muista kaikkia ihmisiä tässä mainita koska minulla on putkiaivot. Muistan vain hetken takaiseen mutta en ihan liikaa kuitenkaan. Eikä sekään haittaa. Minulla on sellainen rennon letkeä asenne elämään. Menen vain rauhallisesti eteenpäin eikä ole mitään huolenhäivää.

Sellainen vauva minä olen. Millaisia vauvoja siellä on?

T. Apina

Ps. Kuolaaminen on siistiä hommaa! Kiva tiputtaa kuolapalloja lattialle, sitten joku astuu sen päälle ja sillä on märkä sukka.

Lue myös:

Apinanpoikanen.

Seuraa meitä:

Instagramissa.

Harmonisen vauvakuplan syvyyksissä.

Kerron teille nyt asian, jonka kertomista olen lykännyt ja asian, jonka ääneen sanominen pelottaa. En koskaan ajatellut, että näin voisi tapahtua enkä osannut ikinä kuvitella, että harmonisen vauvakuplan syvyyksissä menettäisin yhteyden muihin lapsiini. Ajatus siitä surettaa, tunne ja tieto siitä, että näin on käynyt, sattuu ihan hirveästi.

harmonisen vauvakuplan syvyyksissä.

Ensiksi se oli satunnaista. Hetken päästä viikoittaista ja salakavalasti siitä tuli päivittäistä. En aluksi edes huomannut mitä oli tapahtumassa. En kiinnittänyt siihen huomiota sillä satunnaisesta tuli päivittäistä, ihan huomaamatta. Se loppui, kun koululaiset lähtivät isälleen ja alkoi uudestaan, kun he tulivat isältään. Kuin veitsellä leikaten tunnelma ja mieli oli synkkä. Miten pahalta se tuntuikaan, kun elettyäni viikonlopun harmonisen vauvakuplan äärellä, se tullaan rikkomaan veitsellä leikaten. Kierre syntyi, syitä etsittiin. Päiviä seuraavaan isäviikonloppuun laskettiin. Ex-miehen puhelinlinjat kävivät kuumana, oma pinna oli kireänä. Sinne tänne ja tuonne pauhasin kodin tunnelmaa. Mietin, mitä oli tapahtunut, kun tuntui siltä, että koululaisten kanssa sai vääntää asiasta kuin asiasta. Mietin, että miksi en saisi olla vain harmonisen vauvakuplan syvyyksissä. Minä ja vauva.

ammensin iloa vauvasta.

Samalla kun mietin mitä on tapahtumassa, sukelsin syvemmälle vauvakuplaan. Uppouduin hetkiin vauvan kanssa ja ammensin iloa niistä hetkistä, kun sain olla vauvan kanssa. Hoidin nukkumaan laittamista pidempään, vaihdoin vaipan huolella ja sukelsin imetyksen hitauteen. Muina hetkinä pysähdyin niin kotitöiden kuin tietokoneen maailmaan, tein ruokaa ja hyysäsin. Ihan mitä tahansa muuta kuin laskeutumista koululaisten tasolle. Sinne en edes halunnut laskeutua. Siihen laskeutumista yritin välttää kaikin keinoin.

Harmonisessa vauvakuplassa sen sijaan viihdyin. Siellä oli hyvä olla ja siellä tuntui, että asiat ovat hyvin. Olin (ja olen) onnellinen ja nautin jokaisesta hetkestä vauvan kanssa. Pysähdyin olemaan läsnä, irrottauduin kaikesta muusta ja keskityin sen hetkiseen tilaan. Kunnes astuin toiseen tilaan, huomasin, miten tunnelma jäätyi ja kenelläkään ei ollut mukavaa. Ensiksi se oli satunnaista, sitten salakavalasti päivittäistä. Yhtäkkiä huomasin eläväni kahta hyvin erilaista maailmaa mutta vieläkään en ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

joskus olimme vahva kolmikko.

Sitten tuli puhelu, jossa kysyttiin ”Mitä hyvää sinun ja koululaisten välillä on?”, vastasin kysymykseen ”Ei mitään”. Kysyjä oli ihmeissään, mitään hyvää en keksinyt, vaikka hän kysyi asiaa uudestaan. En vaikka miten yritin. Kelasin aikaa taaksepäin, vain huomatakseni, että viimeksi olen vastannut kysymykseen toisen lailla noin puolivuotta sitten. Vielä päivänä, jolloin jouduin lähtemään Naistenklinikalle vuodelepoon, vietin aikaa koululaisten kanssa kolmisin. Silloin viimeksi tunsin miten vahva ja tiivis kolmikko olimme. Silloin viimeksi olin vahvasti sitä mieltä, että me olemme me.

Hiljalleen vauvan syntymän myötä tämä alkoi muuttumaan, murenemaan palasiksi. Ensiksi se oli satunnaista, sitten viikoittaista ja sitten päivittäistä. Olin sukeltanut syvälle vauvakuplaan, keskittäen kaiken energian vauvaan ja hoitaen kaksi muuta lastani sieltä mistä aita on matalin. Päällä on koko ajan ollut puhtaita vaatteita, lämmin ruoka pöydässä, läksyt tehtyinä ja leffaherkut kaapissa mutta kaikista tärkein on murentunut. Läsnäolevuus. Se, että olisin pysähtynyt vain koululaisia varten ilman muita ärsykkeitä. Ilman vauvaa, ilman puhelimeen sukeltamista, ilman kotitöitä ja ylipäätänsä ilman mitään mikä veisi huomioni muualle.

syy kaikelle löytyi peilistä.

Tämä tuntui surulliselta tajuta. Miten huono äiti olenkaan, kun päästin meidän perhesuhteemme näin huonolle tolalle? Monta kertaa, monta hetkeä olen miettinyt, että mikä koululaisten käytöksessä on vikana, kun he sillä tavalla toimivat minua vastaan, jokaisessa asiassa. Luin internetistä kaikenlaisia juttuja, etsien vastausta asiaan. Asiaan, jonka vastaus olisi tullut nopeammin, mikäli olisin katsonut peiliin.

Peilistä näkyi syy. Syy oli siinä, edessäni. Syy olin minä. Se, että unohdin olla rakastava, läsnä oleva ja vakaa äiti kahdelle muulle lapselle. Kuinka salakavalasti tässä olikaan käynyt. Kuinka hitaasti mutta myrkyllisesti olin kukistanut suhteeni kahteen muuhun lapseen uppoutuessani vauvakuplaan, jossa oli ja on yhä hyvä olla.  Aloin kelaamaan aikaa taakse päin, löytäen seuraamuksien syitä ja toistuvaa käytösmallia. Meissä jokaisessa mutta erityisesti minussa. Suurin syy oli se, että olin unohtanut kaksi muuta lastani.

apua ongelmaan.

Tunnistettuani ja myönnettyäni ongelman, päätin hakea apua. Soitin puheluita, kerroin tilanteesta ja siitä missä pisteessä olemme nyt sekä sen missä pisteessä olemme olleet ennen. Tuntui pahalta myöntää ääneen se, että viihdyin ainoastaan vauvakuplassa ja kaikenlaisessa muussa, koen olevani todella loppu ja erkaantunut. Häpeillen toin sen ilmi koska koin ja koen yhä, että olen huono äiti kokiessani viihtyväni paremmin ainoastaan vauvan seurassa. Ajattelin kuitenkin, että minun on sanottava se ääneen, jotta saan ammattilaisen apua tilanteeseen. Koskaan ei nimittäin ole myöhäistä korjata virheitä, ainakin näin haluan uskoa.

Tällä hetkellä meillä on ulkoisia tukimuotoja tilanteeseen ja voin sanoa, että jo parissa viikossa on tapahtunut pientä edistymistä. Olen tunnistanut päivistä hetkiä, joissa erityisesti koen hakeutuvani muuhun maailmaan ja niihin tilanteisiin on löytynyt ratkaisuita. Sen lisäksi olen tunnistanut päivistä niitä hetkiä, jolloin otamme ajan kolmisin, vauvan nukkuessa ja yleensä tämä hetki on iltapalalla.

Se tunne mikä tuli, kun kohtasin pitkästä aikaa päivän, jolloin nautin kokonaisen päivän ajan kaikkien lasten seurasta, oli ihana tunne. Tiedän, että yksi päivä ei korjaa kaikkea. Muutamat viikot eivät ole koko totuus mutta pienistä hetkistä on hyvä lähteä. Toivon kuitenkin, että tukimuotojen turvin saamme takaisin meidän yhteisen sävelemme. Meidän kolmen välisen tiiviin suhteen, jossa me taas painisimme ja juoksisimme hippaa. Nauraisimme kippurassa ja olisimme sohvassa yhdessä kasassa, meidän yksikkönämme.

Kyllä tästäkin selvitään.

Ida

 

Lue myös:

Synttäriviikko.

Seuraa meitä:

Instagramissa.