Yksin arjessa.
Alku illan ihanuutta.
Vietin aivan ihanan vuodenvaihteen lapsuuden ystäväni kanssa, rakkaassa seurassa, johon kuului niin sanotusti lapsuuden kakkoskotini porukat. Vietin nuorena paljon aikaa parhaimpien ystävieni (toim.huom. se ovat siskoksia ja kumpikin heistä on ollut elämässäni 17-vuotta) luona ja se on koti missä olen joskus järjestänyt salaa bileitä mutta se on myös koti missä olen saanut huutia käytöksestäni sekä toruntaa siitä jos lintsasin koulusta. Joten mulla on pitkä historia siihen kotiin ja mulle on todella arvokasta, että ystävieni vanhemmat näkevät silloin tällöin mun lapsia ja mun lapset pääsevät viettämään siellä aikaa. Se on kuitenkin paikka jolla on paikka mun sydämessä ja paikka, jossa on aina mulle ovet auki. Menen sinne sitten yksin tai lasten kanssa.
Meillä oli täydellinen vuoden ohjelma. Lapset saivat askarella avainnauhoja, herkutella mahat täydeltä ja leikkiä piilosta pitkin isoa tupaa. Istuttiin yhdessä suuren pöydän äärelle syömään hodareita ja tortilloja, ja mielessäni muistelin niitä hetkiä kun ollaan koulusta lintsattu ja tultu samaisen pöydän äärelle kahville ja nyt istuitiin siinä aikuisina, kaikkien lasten kanssa.
Ruokailun jälkeen lähdettiin paukuttelemaan raketteja jossa vierähti kutakuinkin tunti ja jokainen lapsi sai vuorollaan, aikuisen avustuksella, sytyttää raketteja ja tämä olikin omille lapsilleni ensimmäinen uusivuosi kun he saivat sytyttää raketteja. Onneksi autotallista löytyi suojalaseja ja kuulosuojaimia, niin rakettien sytyttäminen oli turvallista hommaa! Mutta myös varsin jännää, mikäli lapsilta kysyisi. He juoksivat aina innokkaana karkuun ja pysähtyivät turvallisen välimatkan päähän katsomaan miten heidän rakenttinsa paukahti ilmoille.
Yhteinen, täydellinen ilta loppui, kun koululaisten isä tuli hakemaan heidät luokseen juhlimaan vuoden vaihtumista ja mä lähdin yksin kotiin.
Keskiyön hohdokkuutta.
Kotiin missä oli vastassa kissanpentu ja missä paloi vain yksi pieni valo, tähti ikkunassa. Tähtivalon loisteessa pimeä ja hiljainen koti tuntui tyhjältä vaikka aluksi vakuutin itselleni, että hiljaisuudessa oleminen on jotain sellaista mistä pitäisi nauttia. Olinhan jo viikon laskenut päiviä jolloin lapseni lähtisivät isälleen ja nyt kun he lähtivät, niin mun pitäisi nauttia siitä. Olin jo viikon ajan menettänyt hermoni lapsiin päivittäin, tuhansia kertoja, joten tottakai mun pitäisi nyt nauttia kun he eivät olisi kotona.
Mutta kun en nauttinut. Mua suorastaan ahdisti olla kotona. Tuntui, että olin kuin Tuhkimo, jolla on hetken hauskaa ja elämä näyttää valoisalta kunnes pilvilinnat romahtaa alas ja todellisuus paljastuu. Näin kävi mulle vuodenvaihteessa. Tunsin aivan järjetöntä yksinäisyyttä kun kello tuli puolenyön ja kuuntelin rakettien voimakasta pauketta samalla kun kissanpentu nukkui reittäni vasten ja söin mysliä. Sillä hetkellä itkin. Odotin josko puhelimeen tulisi uuden vuoden viestejä tai yllätys soittoja taikka unelmien prinssi pimpottaisi, kukkakimppu kädessään.
Mutta ei. Toiveitani ei kuultu ja sillä hetkellä tajuntaani iski muutamien kuukausien kestänyt yksinäisyys, jonka tunne vain voimistui viikonlopun edetessä.
Ystäviä yksinäisyyden keskellä.
On mulla lapset, ystäviä, lapsuuden perhettä, vara perhe ja läheisiä sekä ulkopuolisia tukiverkkoja mutta näin juhlapyhän aikana toisen osapuolen puuttuminen korostui. Enkä nyt tarkoita, että kaipasin ketään takaisin vaan ylipäätänsä kaipaisin jonkun, joka antaisi uutena vuotena halauksen ja pusun. Pohdin koko viikonlopun sitä miten yksinäinen olen arjessa. Vaikka jaan arkea sanoin ystäville ja läheisille, kerron jos joku ottaa päähän tai puurnaan sitä kuinka taas pitää siivota, niin se on siltin aivan eri asia.
Sain viikonloppuna viestejä, jossa sanottiin kuinka mun pitäisi nyt nauttia kun saan olla yksin. Entä jos en nauti?
Entä jos nauttimisen sijaan suren?
Mä surin koko viikonlopun sitä, että olen yksin. Yksin tässä perheessä, yksin raskaana ja yksin kantamassa kauppakasseja. Mä olin koko viikonlopun aivan väsynyt tähän tunteeseen ja siihen kaipuuseen missä musta olisi ihana, että kodissa olisi toinen osapuoli, joka tekisi ruokaa, jotta mä pääsisin välillä valmiiseen pöytään. Joku toinen, joka ottaisi lasten raivoista kopin siinä vaihessa kun oma suoneni katkee koska se oma suoni on viime aikoina katkennut harvinaisen monesti. Mä mietin kuinka olisi kiva nousta nojatuolilta ylös ja mennä eteiseen antamaan pusu hänelle, joka tulee töistä. Haaveilin siitä kuinka ihana olisi laittaa pää tyynyyn ja joku ottaisi ponnarin päästäni, ja haroisi hiuksiani.
Mä yritin kolme vuorokautta nauttia siitä, että saan olla yksin kotona mutta en nauttinut. En vaikka miten rutistin viimeisillä toivon voimillani nauttimisen rippeitä ilmoille. Sensijaan mietin, että tätäkö se elämäni sitten on? Hoidan puuromaisen kuivaa arkea yksin ja kun koittaa koululaisten isäviikonloppu, itken elämän kurjuutta? Kuulostaa varmaan tosi hohdokkaalta.
Mun lapsivapaan viikonlopun kohokohta oli se kun lapseni soittivat iltaisin hyvät yöt. Sen samaisen litania puhelun minkä soimista vielä joskus puoli vuotta sitten kirosin koska se keskeytti aina mun vapaa-ajan mutta nyt kun arjen yksinäisyys valtaa mielen, odotan kuin kuuta nousevaa lasten soittoa.
Yksin hyvän yön puhelun jälkeen.
Suljettuani puhelun, mietin, että onko mulla edes oikeus tuntea yksinäisyyttä? Koska mulla kuitenkin on ihmisiä elämässä ja joku kenelle soittaa, joten onko sallittua itkeä sitä, että olen arjessa perheen päänä vetovastuussa aivan kaikesta? Kyseenalaistan ihan hirveästi sitä, että onko tämä tunteeni sallittua ja tästä syystä olen sitä myös salaillut. En ole kenellekkään sanonut tunteestani koska mulla soi aika vahvasti lause nauti nyt kun on vapaata, päässäni. En koe, että mulla olisi oikeus valittaa siitä, että hoidan arkea kaikkinensa yksin koska on niitä joilla ei ole ketään läheistä tai yhtään ystävää, ja mulla kuitenkin on. En myöskään ole uskaltanut sanoa ääneen sitä, että olen yksinäinen koska valitan kuitenkin aika avoimesti silloin kun arki tuntuu väsyttävältä.
Yhteenvetona.
Arjessa olisi ihan mukava juttu, että joku kantaisi välillä maidot kaupasta kotiin. Niitä kun kantaa välillä itse kotiin, lapsen kiukutellessa sitä kuinka idioottimaista on käydä kaupassa, tekisi mieli heittää ne maidot siihen maahan ja todeta, että äiti lähtee nyt ostamaan menolipun jonnekin kauas. Pärjäilkää. Veikkaan, että ikävä tulisi jo sadanmetrin kohdalla. Niillä lapsilla tarkoitan.
Halauksin,
Ida
psst. Seuraathan matkaani jo Instagramin puolella? Tästä pääset kurkkaamaan millainen poppoo matkalla tallustaa!?