Hae
Elämänmakuista matkaa

Äiti on vähän väsynyt.

Arjen suorittajana sitä harvoin pysähtyy istumaan itsensä kanssa alas ja tutkiskelemaan omaa mieltään. Kaiken muun keskellä oman mielen tutkiskelu on viimeisellä sijalla ja sen jopa sivuuttaa koska päivän päätyttyä sitä huokaisee syvään. Toivoen, että huomenna olisi mielellisesti parempi päivä. Viime kuukausien saattelemana olen jättänyt oman mielen tutkiskelun sivummalle koska en ole löytänyt voimavaroja siihen, että miettisin mitä ihan oikeasti kuuluu. Tämä luonnollisesti kulminoituu siihen, että kaikki asiat purkautuvat samaan aikaa ja niiden työstäminen vaatii voimia. Ihan hirvittää sanoa ääneen, että olen väsynyt äiti koska äitiys on muutenkin sellainen titteli missä toisia on helppo kivittää.

äiti pääsee väsymään.

Äitiydessä äidin oletetaan jaksavan ja äidille luodaan paineita, niin ulkopuolelta kuin oman pään sisältä. Äitiydessä tuntuu olevan sellainen mittari, jossa tarkastellaan, kuinka hyvin olet suoriutunut. Äitiydessä tuntuu myös siltä, että vähempi ei olisi parempi vaan vähempi on oikeus kivitykseen. Teet niin tai näin, niin äitiydessä joku huomauttaa sen olevan väärinpäin.Isyydessä se on päinvastoin, kokemuksen rintaäänellä sanon näin. Enkä nyt missään nimessä arvostele kaikkia maan päällä olevia isejä tai isähahmoja mutta saatte varmaan pointista kiinni? Jos ette, niin avaan hieman.

1. Kuinka monesti koululaisten isää on tuomittu siitä, että hän on nk. viikonloppu isä? Kysykää tämän jälkeen, kuinka moni tuomitsee sen, että toivoisin toisinaan olevani viikonloppu vanhempi? Sen verran voin sanoa, että viikonloppu isät ovat ulkopuolisen silmin huikeita arjen sankareita, jotka jaksavat upeasti olla lastensa kanssa heille määrätyn ajan. He myös saavat ulkopuoliselta kehuja.

2. Kuinka moni käänsi pullan biologialle selän, kun hän pesi kätensä pois? Ei kukaan. Tämän jälkeen kysykää, kuinka moni käänsi minulle selän, kun halusin pitää vauvan? Minä kerron teille vastauksen. Minulle selän käänsi yksitoista ihmistä. Yksitoista ihmistä kenen rinnalla minä seisoin niin myötä kuin vastamäessä. Jokainen voi itse miettiä onko tämä tasapuolista?

Väsynyt äiti, minä.

Kaiken em. seurauksena olen jo pitkään havainnut itsessäni uupumusta ja väsymystä. Näiden kahden asian keskellä pyrin täydellisyyteen, josta seuraa riittämättömyyden tunne. Olen viime kuukausina tuntenut todella paljon uupumusta ja henkistä väsymystä. Milloinkaan sen suuremmin asioita työstämättä. En ole sanonut em. havaintoja vakavissani ääneen vaan olen naureskellen sivuuttanut ne. Olen aina keksinyt jonkun muun verukkeen ja tähän todellisuuteen heräsin jälleen eilen. Huomasin eilen, että miten paljon padon sisälläni, etten vain karkottaisi sitä vähäistäkin toiveen ripettä pois.

Sitä paitsi kuka uskaltaisi myöntää äänteen olevansa voimaton? En minä ainakaan kovin helposti sillä musta tämä ajatus tuntuu usein jopa naurettavalta. Ympäristön paineen alaisena ja omien valintojeni johdosta en salli itselleni uupumuksen tunnetta ja jos tunnen sellaista, hautaan sen alleni. Ihan vaan, jottei ulkopuoliset näe kuinka en joka päivä vaan kertakaikkisesti jaksa tätä kaikkea taakkaa harteillani. Taakkaa minkä keskellä yritän yksin räpiköidä, suoriutuen oletusarvojen mukaisesti ja kunnialla.

Kielletyt tunteet esille.

Välillä jopa tuntuu, etten saisi myöntää olevani väsynyt tähän kaikkeen ympärillä pyörivään koska itsehän olen tähän tilanteeseen halunnut. Koen, että kun olen itse halunnut pitää kolmannen lapsen silläkin uhalla, että menetin puolet perheestä, niin en saisi sanoa olevani täysin kypsä tähän kaikkeen

Tekisi mieli välillä heittää pyyhe kehään ja sysätä vastuu muille, niille keiden pitäisi vastuu ottaa. Mutta samalla musta tuntuu, ettei mulla ole oikeutta siihen eikä mahdollisuutta koska olen äiti ja itse äitiyteen ryhtynyt. Äitinä pitäisi olla super ihminen, joka jaksaa arkea kaikkinensa. Äitiyden tittelin saadessani tuntui, että menetin oikeuden olla väsynyt äiti.

Musta tuntuu väärältä sanoa ”Moi, mä olen väsynyt” koska hoidan arjen hyvin ja pyöritän asioita varsin juohevasti. Olen saanut tästä aina kehuja. Olen saanut kehuja siitä, kuinka on kiva tulla töistä kotiin, kun ruoka on valmiina tai kuinka upea äiti olen, kun jaksan kesällä viedä koko lauman uimaan. Kuulen jopa usein ”Kyllä sä pärjäät” ja ”Sä jos kuka hallitset ton tilanteen”, joten en sallinut itselleni sitä, että heittäisin pyyhkeen kehään ja sanoisin etten pärjää.

Minulle sanotaan neuvolaa myöten, miten vahvasti pärjään yksin odottavana ja kuinka huikea olen. Jopa perhetyöntekijän johtaja sanoi ”Harvoin näissä tilanteissa kuulee ja näkee, kuinka hyvin äiti on hoitanut kaiken ja lähtenyt ennalta ehkäisemään asioita.”. Arvostan toki ympäristön tuomia kehuja mutta mitä kävisi kehuille, jos sanoisin ”Nyt en vittu jaksa tätä paskaa”.

Koen, että äitiyteen ja sen suorittamiseen on asetettu niin hiton korkeat odotukset, niin oman pään sisällä kuin ympäristön paineen alaisena, etten voi ilmoittaa suksivani kuuhun. Vain itseni kanssa. On kannettava vastuu arjesta kaikkinensa ja suoriuduttavani siitä hyvin koska mitä käy, jos äiti viheltää pelin poikki ja haluaisi irtisanoutua edes kuukaudeksi pestistään?

ääneen sanominen.

Pidän tosi hienosti pakkaa hallussa ja hoidan arjen todella sujuvasti. Sen tietää ja sanoo jokainen läheiseni ja hänkin, joka katosi rinnalta. Onko siis väärin myöntää ääneen, ettei jaksa? Olen niin pitkään pitänyt sisälläni kaikkea negatiivista tunnetta. Osittain sen vuoksi, etten pahoittaisi kenenkään mieltä, osittain sen vuoksi, etten rikkoisi pientäkin toivonmurusta pois ja osittain sen vuoksi, että olen äiti (ja ylpeä siitä). Näinhän sen ei pitäisi olla. Mulla pitäisi myös mielestäni olla oikeus myöntää ääneen olevani väsynyt ja helvetin kypsä tähän kaikkeen mitä ero ja yksin jääminen toi tullessaan.

Aina ei tarvitse jaksaa. Vai tarvitseeko?

Ida

 

Lue myös:

Edellinen postaus.

Seuraa matkaani täällä!