Hae
Elämänmakuista matkaa

Uusi raskausviikko ja synnytyspelko.

Ystävänpäivä tohinoineen on takanapäin ja nyt mielessä on päällimmäisenä uusi raskausviikko ja sen rinnalla kulkeva synnytyspelko. Sunnuntaina nimittäin koitti jälleen päivä, jolloin vaihtui uusi raskausviikko. Raskausviikko 26, joka tarkoittaa sitä, että laskettuaika häämöttää ihan nurkan takana. Tai ainakin siltä musta tuntuu! On ihan sellainen olo, että vauva syntyisi ihan kohta. Joka tuokin sitten osaltaan sellaisen pelko ryöpyn pintaan. Täysin uudenlaisen pelon. Pelon nimeltään synnytyspelko. Jota voisin kutsua samalla myös synnytys ketutukseksi.

rv 10 vs. rv 26

Liuta kysymyksiä ajatuksineen.

Jos mulle sattuu jotain synnytyksessä, niin kuka ottaa vastuun vauvasta?

Jos olen synnytyksen jälkeen todella kipeä, niin kuka ottaa vastuun vauvasta?

Kun pääsen kotiin synnytyksestä, niin kuka auttaa ensimmäisinä viikkoina tai jopa ensimmäisen kuukauden?

Entä jos olen niin kipeä ja voimaton, että en jaksa hoitaa kotia, koululaisia, vauvaa ja kissanpentua, niin kuka ottaa kopin? Kuka siivoo, kokkaa, hyysää ja huoltaa?

Entäpä jos vauva on 24/7 huutavaista sorttia ja mulla on kaksi koululaista sekä kissanpentu, ja nosto kielto, niin kuka ottaa veto vastuun?

Näiden kysymysten äärellä sitä herää jälleen siihen todellisuuteen, että tämä raskaus kaikkinensa on edellisiä erilaisempi. Tässä raskaudessa viikko viikolta voimistuu se, että odotan yksin. Mietin tulevaa synnytystä todella paljon! Ehkä senkin vuoksi, että mulla on pian kontrolli ultra, jossa saan enemmän vastauksia siihen, että mitä, missä ja milloin? Mulla on tällä hetkellä synnytyksestä ristiriitaiset fiilikset ja todella voimakas synnytyspelko. Mulla ei kuitenkaan ole oletusarvoisesti miestä rinnalla, joka ottaisi vetovastuun kaikista pahimmat skenaarion keskellä. Tämä pelottaa aivan äärettömän paljon. Onhan mulla tukiverkostoa mutta se on ihan eri asia koko ajan pyytää apua ja etukäteen kartoittaa kuka voisi auttaa ja kuka ei, sen sijaan, että kuvioissa olisi se mies, jolta ei tarvitsisi kysyä.

Jos en odottaisi yksin, oloni olisi paljon huojentuneempi ja tietäisin, että asiat järjestyisivät ja rinnallani olisi synnytyksestä kotiin saakka joku, johon turvautua sataprosenttisesti. Joku jolta ei tarvitsisi koko ajan pyytää apua. Mulla on niin pahoja ajatuksia synnytyksestä ja suuria pelkoja epäonnistumisesta, sekä hirveä sotasuunnitelma mutta ei yhtään luottoa siihen, että asiat menisivät turvallisen hyvin. Se on nimittäin todella raskasta olla muiden armoilla, pyytää jatkuvasti apua ja järjestellä kaikki etukäteen. Koska tässä paletissa on niin monta liikkuvaa osaa minkä vuoksi järjestelyitä pitää tehdä.

Voisiko synnytyksen skipata?

Mulla on tällä hetkellä sellainen olo, että suorastaan vituttaa lähteä synnyttämään. Sen vuoksi koska koen kuitenkin olevani yksin siellä. Onhan siellä hoito henkilökuntaa ja mahdollinen tukihenkilö MUTTA silmissäni se on siitä huolimatta täysin eri asia. Em. huolimatta koen, että se suoritus on sellainen missä loppupeleissä olen yksin. Koen, että se on suoritus, jossa mulla on käsissäni elämäni arvokkain aarre, jonka eteen mun on tehtävä parhaani kahden ihmisen edestä. En voi synnytyksen jälkeen mennä perhehuoneeseen nuuhkuttamaan vastasyntynyttä vaan mahdollisen tukihenkilön lähdettyä, jään sairaalaan täysin yksin. Koen tällä hetkellä koko synnytyksen todella stressaavana ajatuksena. Jos voisin, tunkisin beibin jonkun toisen mahaan ja sanoisin ”Pärjäile” ja laittaisin oven kiinni. Ja avaisin oven vasta kun synnytys olisi ohitse.

Mulla on jo pitkään ollut sellainen olo, että en voi vaan huolettomasti lähteä soitellen sotaan vaan mun on tehtävä ihan hirveät järjestelyt asian suhteen ja siitä huolimatta mulla ei ole sadanprosentin luottoa siihen, että asiat järjestyisivät. Mä en tällä hetkellä koe synnytystä mukavana ajatuksena enkä tilannetta missä lähden synnyttämään mitenkään mieluisana juttuna.

Miten piirtäisin tarinan?

Jos mä saisin piirtää tarinani siten kuten mä sen haluan, niin en todellakaan lähtisi synnyttämään tässä tilanteessa missä nyt olen. Siinä kirjoittamassani tarinassa synnytykseen lähtisi niin äiti kuin isä. Kaksi tasavertaista vanhempaa, joiden pohjimmainen tarkoitus olisi tehdä kaikkensa, jotta vauvalla menisi maailmaan tuleminen hyvin. Siinä mun tarinassa mä voisin rauhassa olla heräämössä ja vauvan isä istuisi tällöin vauvan kanssa ihokontaktissa. Kauniissa tarinassa mulla ei tarvitsisi olla miljoonia suunnitelmia varasuunnitelmineen vaan voisin keskittyä itse suorittamiseen ja vain itseeni.

Mutta kun tarina ei mene kuten kirjoittaisin, niin se ahdistaa ihan äärettömän paljon. Mä koen, että siinä vaiheessa, kun multa löytyi toinen istukka, niin multa vietiin viimeinenkin päätäntä valta synnytyksen osalta. Olen mielestäni täysin yksin, täysin vastoin omaa tahtoani tässä pisteessä ja ilman sitä, että multa kysyttäisi mitään. Mä vielä raskauden alkuvaiheessa ajattelin lähteväni synnyttämään henkseleitä paukutellen ja sutjakkaasti alakautta, seuraavana päivänä kotiin. Mutta toisin luultavasti käy. Mulla oli vielä ennen tammikuista ultra-aikaa suhteellisen selkeät ajatukset synnytyksen kulusta kaikkinensa. Mahdollinen sektio on tietenkin myös varsin pätevä tapa synnyttää, se ei haittaa mutta koko tämä kokonaiskuvio kaikkinensa pistää jurppimaan ja pahasti.

Voi kun voisin piirtää tarinan toisen lailla. Sillein kuten se prinsessa saduissa menisi. Mutta kun en voi. Sen sijaan olen miettinyt, että entä jos en kertoisikaan synnytyksen ajankohdasta kenellekään ja menisin sinne aivan yksin? Ottaisin homman haltuun aivan itsekseni ja näyttäisin, että pärjään ilman sotasuunnitelmaa ja muiden apua?

 

-Ida

 

Lue myös:

Kuka mukaan synnytykseen?

Rakenneultra.

Seuraa matkaani:

Instagramissa.