Hae
Elämänmakuista matkaa

Hyvää loppuelämää.

Mietin tänään, että kirjoitanko postauksen siitä millaisen viestin sain keskiviikkona vai siitä miten ultrassa meni tänään. Vaiko kenties jostain ihan muusta? Mietin asiaa koko aamun ja tulin siihen tulokseen, että kerron vähän niinkuin kaikesta. Viime viikon keskiviikkona sain viestin, jossa luki ”Hyvää loppuelämää”. Tämä viesti tuntui ihan helvetin pahalta koska yhteisen historian jälkeen kukaan ei halua saada otsikon mukaista viestiä. Sen viestin luettuani yritin pitää itseäni kasassa kesken Vaikuttajamedia koulutuksen ja kun tuli mun puheenvuoro, teki mieli kertoa viestin sisältö kaikille, jotka oli ruudun toisella puolella. Sen sijaan, että olisin kertonut, niin yritin kynsin ja hampain pitää itseni kasassa.

Olin nimittäin hetken ajan elätellyt toiveita toisenlaisesta lopputuloksesta sekä siitä, että olisin ollut otsikon mukaista viestiä arvokkaampi. En kehdannut sanoa muille, että nyt en pysty puhumaan koska koin, että olin itse sallinut 6-0 naruista vetämisen. Eihän mulla siis saisi olla oikeutta sanoa, että vuosien kestäneeltä tarinalta vietiin pohja ja multa vietiin viimeinenkin toivonmurunen. Olinhan mä ihan itse päättänyt kahdesta valinnasta valita raskauden, joten eihän mulla olisi oikeutta surea sitä, että 904 grammainen beibi tulisi kasvaamaan vain allekirjoittaneen käsissä. En kokenut viestin lukemisen hetkellä, että mulla olisi oikeutta kertoa tuntemuksistani avoimesti. Mulla oli ”Hyvää loppuelämää” toivotuksen jälkeen sellainen olo, että tässäkö tämä oli? Kaikki vuosien aikana tehty uhraus, työ, hoitaminen, järjestäminen, huoltaminen ja pelastaminen sekä horjumaton rakkaus mureni yhden lauseen vuoksi. Mietin, että miksi en ole aikaisemmin tajunnut asioiden yksipuolisuutta.

Pettymyksestä liikutukseen.

Se lause oli ehkä rumin lause ikinä mitä olen kuullut. Olen tällä hetkellä todella pettynyt saamaani kohteluun. Olen todella pettynyt siihen, että tuhannen kauniin sanan jälkeen toivo tuotiin oven taakse ja kun uskoin, sain henkisesti pataan. Jälleen kerran. Olen samalla pettynyt itseeni ja siihen, että kerta toisensa jälkeen sallin kaiken tapahtuvan. Jos olisin vuosia sitten viheltänyt pelin poikki, missä olisin nyt? Olisinko onnellisempi tai henkisesti vahvempi? Sitä ei voi tietää mutta sen voi tietää, että jossittelu ei auta.

Jokaisella sivulla on kuitenkin paikkansa tarinassa ja en voi enää vaikuttaa siihen miten tarina on tähän asti mennyt mutta sen sijaan voin vaikuttaa siihen miten tarina tulee menemään jatkossa. Nyt on se hetki kun mun on aika alkaa kirjoittamaan sitä tarinaa, suuntaan mihin mä haluan kaiken menevän. Tänään käytyäni ultrassa ja nähtyäni ruudussa 904 grammaisen pienen pojan, tunsin olevani oikeassa hetkessä. Hetkessä, joka on aina ollut yksi unelmani. Ultrassa multa kysyttiin, että pärjäänkö mä vaikka olen yksin. Liikutuin mutta en siitä, että olisi tullut pahamieli vaan siitä, että joku välittää aidosti musta ja mun tunteista. Liikutuin tästä samasta tilanteesta lauantaina kun puolitoista päätä pidempi läheiseni otti ja halasi. Sillä(kin) hetkellä mulle tuli sellainen olo, että musta välitetään ja kaiken tämän keskellä mulla on menetyksestä huolimatta jotain arvokkaampaa. Pieni, hentoisesti potkiva aarre, jonka mä saan ihan kohta syliini.<3

Kävin tänään tosissaan ultrassa kurkkaamassa, että onko tammikuisessa rakenneultrassa tehdyssä löydöksessä tapahtunut muutosta mutta siellä näytti olevan kaikki ennallaan 😉 Sain jo esitietoa siitä, että koska beibi syntyisi ja eihän siihen montaa viikkoa välttämättä enää ole! 😀 Vähän jännittää jo nyt, että kerkeänkö tekemään kaikki järjestelyt kotona ennen vauvan tuloa mutta kuten sanottu, onhan ne kaupat silloinkin auki❤️

-Ida

 

Lue myös:

Rakenneultra.

Pienen hetken.

Kolmesta tulee neljä.

Seuraa matkaani!

Instagramissa.