En ole valmis vauvan tuloon.
En ole valmis vauvan tuloon.
Mua pelottaa. Se kun vauva syntyy. Pelottaa se, kun mulla on kohta kolme lasta. En ole enää kahden lapsen äiti. Tulen pian olemaan kolmen lapsen äiti. Entä jos lapsiluku osoittautuu omalle kohdalleni suuremmaksi kuin olisi hyvä? Ripustaessani pyykkejä, mietin etten ole valmis vauvan tuloon. Viimeisimmästä kerrasta vauvan äitinä on kuitenkin jopa kahdeksan vuotta. Entä jos kolmekymppisenä yöheräillyt osoittautuu vaikeammaksi kuin kaksikymppisenä?
Samalla mietin sitä, että tuleeko elämäni olemaan yhtä vauvaa? Suuria silmäpusseja, maidolta haisevia paitoja ja peilikuvansa menettämistä? Mutta ehkä tärkeimpänä mietin sitä, miten pitkään olen ollut äiti koululaisille, tarjonnut heille upeita kesälomia, reissuja rapakon taakse, läsnäoloa ja uusia vaatteita. Naurua, yhdessäoloa ja tiivistä menoa. Entä jos vauvan tulo muuttaakin kaiken mitä en haluaisi sen muuttavan? Entä jos koululaiset menettää äitinsä ja pian huomaan, ettei olla pelattu edes Unoa yhdessä.
Unelmani on aina ollut olla kolmen lapsen äiti mutta entä jos en olisikaan tullut raskaaksi. Sen tiedän, että olisin yhä riippuvainen parisuhteesta, jossa vauva sai alkunsa ja toisen parantamisesta. Olisin yhä se nainen, joka menetti itsensä, taloutensa ja henkisen hyvinvoinnin. Joten tiedän, että raskaus oli pelastukseni. Niin karulta kuin se kuulostaa mutta jos en olisi tullut raskaaksi ja saanut valinnaksi abortin tai miehen, niin en olisi koskaan päässyt irti.
Unelmien täyttymys pelon keskellä.
Joten unelmien täyttymys oli kaikesta huolimatta jotain mistä osasin iloita jo sillä hetkellä, kun soitin vauvan kummitädille. Mutta väistämättä mietin ikää. Sitä, että koululaiset ovat armeija iässä, kun beibi on sen ikäinen kuin isoveli nyt on. Pystynkö olemaan äiti aikuisille lapsille ja alakoululaiselle? Entä tuhoanko lapseni lapsuuden sillä, että asumme tällä hetkellä kaksikerroksisessa rivitalossa, jossa jaamme kolme huonetta ja kaksi vessaa. Väistämättä joku joutuu tinkimään omasta tilasta, jonottamaan suihkuun pääsyä ja jakamaan huonetta.
Mitäpä jos tilanpuute vie lapsiani teini-iässä ostarille pummimaan tupakkaa koska viisivuotias pikkuveli vei oman tilansa? Meidän asuinalue on lapsen kasvulle mitä parhain, lintukoto. Jossa asuntojen hinnat on pilvissä, joten asunnon ostaminen ei todellakaan tule olemaan vaihtoehto. Mutta en myöskään haluaisi muuttaa epäsopivalle alueelle isompien, kohtuuhintaisten neliöiden perässä. Toiveena olisi se, että me mahduttaisi tähän asuntoon mutta entä jos beibin tulo vie pala palalta koululaisten omaa tilaa ja se kostautuu mulle myöhemmin?
Mua pelottaa vauvan tulo ihan hirveästi ja musta tuntuu, etten ole valmis vauvan tuloon. Pelottaa, että en pysty olemaan kaikille yhtä hyvä äiti. Pelottaa, että joku lapsista menettää enemmän. En halua menettää myöskään itseäni arjen keskellä. Haluan pitää kiinni siitä, kuka olen. En halua vuoden päästä huomata, etten tunnista itseäni peilistä.
Entä jos?
Entä jos vauvan tulon myötä menetän mahdollisuuden perheeseen, jossa olisi toinen aikuinen? Tai ylipäätänsä menettäisin mahdollisuuden saada parisuhteen. Kolmen lapsen äitinä en ole deitti maailmassa listan kärkipäässä. Mieskandinaateilla oli aikoinaan sulattamista siinä, että mukanani tuli kaksi lasta, joten mitäpä veikkaatte nyt käyvän? Kolmen lapsen äiti ei todellakaan ole se joka miehen unelma.
Entä jos vauva onkin koliikki vauva ja huomaan etten enää jaksa yhtäkään huutavaa yötä? Siinä vaiheessa en voi lykätä vauvaa toisen syliin. Siinä vaiheessa on vaan jaksettava, vaikka ei jaksaisi. Tiukan paikan tullen en voi turvautua toiseen osapuoleen vaan sillä hetkellä on jaksettava kahden ihmisen edestä. Mietin, että olenko sittenkään valmis kolmen lapsen äidiksi?
Entä jos vauvan tulon myötä menetä sen kuuluisan omanajan. Sen ajan mitä mulla koululaisten kanssa on. Koululaiset käyvät kuitenkin säännöllisesti isällään ja sen lisäksi olen tähän asti saanut heidät aina hoitoon, jos on ollut halua tai tarvetta siihen. Mutta entä jos tämä muuttuu vauvan tulon myötä enkä enää voi laittaa lapsiani mihinkään hoitoon edes siksi aikaa, että kävisin salilla.
Entä jos synnytyksen hetkellä tekee mieli juosta karkuun ja perua kaikki. Voinko siinä vaiheessa pyytää lampunhenkeä toteuttamaan toiveen, jossa se lupaa, että kaikki järjestyisi.
Kohta jo täällä.
Vauva syntyy ensi kuussa. Meidän perheessämme lasketaan viikkoja pikkuveljen syntymään ja päivä on ympyröity kalenterista. Häntä odottaa kaksi innokasta isosisarusta, joukko meidän perheellemme tärkeitä aikuisia lapsineen, serkuslauma ja isovanhemmat, kummit ja ystäväni. Tätä pientä odottaa enemmän aikuisia kuin koskaan ennen on ketään lastani odottanut. Mutta siltin mua pelottaa hänen maailmaansa tuleminen.
Tätä pientä, 1600 grammasta sitkeää vilperiä odottaa myös äiti, jota pelottaa ryhtyä kolmen lapsen äidiksi. Häntä odottaa äiti, joka kyseenalaistaa valmiutensa tähän pestiin.
Onko musta sittenkään tähän unelmien täyttymysten pestiin?
-Ida
Lue myös:
Seuraa matkaani:
Ketä haluaisin halata?
Ketä haluaisin kaikista eniten halata?
Koronan aikana kontaktit on muutenkin aika vähissä ja mulla on vain muutamia keitä näen aktiivisesti, ja heidän kanssaan on halailtu. Tottakai. Joten siksi en heitä mainitse tässä listassa vaan mainitsen heitä, ketä en syystä tai toisesta voi halata. On se sitten koronan tuomien rajoituksien vuoksi tai sitten muuten vaan. Jos nyt saisin päättää, että ketä haluaisin kaikista eniten halata, niin siihen lukeutuisi:
Tätini. Mun täti on mulle äärettömän rakas ja tärkeä ihminen. Meidän välillä on useita satoja kilometrejä. Mutta kilometreistä huolimatta musta tuntuu, että olemme henkisesti toistemme lähellä. Jos mä nyt voisin halata ketä tahansa, niin se olisi tätini. Mä odotan, että korona olisi ohitse ja pääsisin hänen rutistushalaukseen, josta en hetkeen irrottautuisi.
Pippurinen prinsessa. Jos voisin halata jotain, niin halaisin pippurista prinsessaa. Häntä, joka katsoi mua ylöspäin ja joka jakoi kanssani tärkeimpiä asioitaan. Häntä joka kasvatti mua ja jota mä kasvatin. Jos voisin, pysäyttäisin maailman hetkeksi vain käydäkseni halaamassa häntä, niin ettei kukaan tietäisi. Pitäisin häntä hetken sylissä ja kertoisin hänen olevan rakas.
Mummini. Hän jota en muista, hän joka menehtyi ollessani pieni. Haluaisin halata häntä ja tutustua häneen koska uskon, että meistä olisi tullut todella läheiset. Esikoisen pestissä on se hyvä puoli, että isovanhemmille esikoinen on aina se ensimmäinen lapsenlapsi ja mä olisin ollut hänelle sitä. Ensimmäinen lapsenlapsi ketä hemmotella pilalle.
Antti Tuisku. Haluaisin halata Antti Tuiskua. Miestä, joka näytti mun silmissä koko maailmalle närhen munat ja sen, että kuka vaan voi olla mitä vaan. Antin biisit kuuluu baarissa toivelistaani, paskoina päivinä voimabiiseiksi sekä siivouksen aikana tanssimusana. Musta olisi siistiä halata Anttia. Ihan vaan koska fanitan häntä ihan kybällä!
Mysteerimies. Halasin taannoin yhtä miestä, aika arastellen. Sen enempää uskaltamatta. Perhoset vatsassa vastaanotin halin, omalta puoleltani varsin kohmean sellaisen. Häneltä se oli rohkea veto ja jos mä voisin, niin halaisin häntä uudestaan ja ehkä vielä uudestaan.
Ukkini. Peri suomalainen jöröjukka, jolla alkaa ikää olla jo kiitettävästi. Tässä elämänvaiheessa, koronan siivittämänä aikana, mä toivoisin, että saisin hänet vielä kerran lasteni synttäreille ihan vaan jotta voisin halata häntä. Me ei nähdä kuin kerran vuodessa mutta se kerta on sellainen, joka on myös lapsilleni tärkeä.
Halin merkitys.
Mulle halaaminen on tärkeä osa jokaista ihmissuhdetta, niin lasten kanssa, perheeni kanssa kuin ystävien kanssa. Halataan kun nähdään, halataan kun lähdetään. Lasten kanssa halataan päivittäin, ilon ja surun hetkinä. Halaaminen tuo lohtua pahanmielen keskellä ja on sellainen mihin toivon pääseväni kun suru tulee silmiin. Halata voi myös onnesta ja ilosta. Halata voi myös iltaisin ennen nukahtamista. Halaus, se on pieni mutta todella merkityksellinen asia. Halaus on kiva saada ja halaus on kiva antaa. Halaus on toisinaan todella iso voimavara kaiken keskellä.
Ketä sä haluaisit halata kaikista eniten?
-Ida
Lue myös:
Seuraa matkaani: