Hae
Elämänmakuista matkaa

Tukiverkosto apuna.

Olen vuosia mennyt sillä asenteella, etten myönnä ääneen tarvitsevani apua lasten kanssa tai olevani rikkonainen. En ole juuri missään vaiheessa sanonut, että tukiverkosto arjen apuna olisi pelastus. Tämä ehkä juontaa juurensa siitä, että mun päähän on iskostettu lauseet ”Jokainen kasvattaa omat lapsensa”, ”Jos lapsia haluaa, ne pitää itse hoitaa”. Musta muutenkin tuntuu, että meillä Suomessa vallitsee tosi vahvasti ”Minä itse” – ajatusmalli, jota viljellään ymäristöstä mutta jota myös itse mielessään ajatellaan. Näin mäkin vuosia ajatteli, siitä asti kun yhdeksänvuotta sitten esikoiseni sain. Menin juuri noilla ajatuksilla eteenpäin mitä munkin päähän on taottu, niin monta vuotta – jos lapsen haluaa, se pitää itse hoitaa ja apua on turha pyytää yhtään mistään.

Kuitenkin, jäädessäni tämän raskauden kanssa yksin, päätin ottaa vastaan kaiken ulkopuolisen avun ja tuen mitä vaan ikinä saisin. Tunsin sisimmissäni sen, että nyt jos koskaan on korkea aika laskea kulissit ja myöntää, että mä tarvitsen apua. Neuvolan ensimmäisellä käynnillä multa kysyttiin ”Millainen tukiverkosto sulla on apuna?”. Kerroin ketä mun ympärillä on, nimesin ihmisiä ja kerroin millainen rooli kenelläkin on, ja kuka on ollut elämässäni mistäkin asti. Kävimme tämän perusteellisesti läpi ja samalla tajusin, että vaikka mulla on pieni lähipiiri ympärillä, niin tilanteeni ja historiani vaatisi hieman enemmän tukiverkostoa.

Hieman arastellen sanoin ääneen olevani valmis vastaanottamaan apua koska aluksi koin pientä häpeää siitä, että myönsin tarvitsevani oman ja lasteni hyvinvoinnin vuoksi apua. Apua niin arjessa lisä käsipareina kuin apua kuuntelun saralla. Niinpä heitin verkot vesille ja päätin, että nyt 31-vuoden iässä mun on vihdoin laskettava kulissinverhot ja myönnettävä olevani vastaanottavainen ulkopuoliselle avulle. Aloin yksin ja yhdessä kartoittamaan, että millainen tukiverkosto mun apuna olisi hyvä.

Millaiset tukiverkostot lähdin ja lähdettiin mulle suunnittelemaan?

Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekummi.

Ilmoittauduin itse MLL:lle ja hain perhekummia. Hän käy meillä kahden viikon välein, kolme tuntia kerrallaan. Joko istutaan ja jutellaan kolmetuntia tai sitten käydään lasten kanssa pulkkamäessä. Perhekummi on enemmän henkinen tuki mulle eli perheen päälle. Hänellä on ulkopuolisen silmät ja pystymme puhumaan asiasta kuin asiasta. Hän ei ole liian lähellä mua eikä muita, joten hän osaa katsoa tilanteita juuri sillä silmällä mitä tarvitsen. Lapset tykkää meidän perhekummista todella paljon ja odottavat kovasti aina meidän tapaamista! Mä sanoisin, että hän on semmoinen höpöttely kaveri 😀 Tarpeellinen höpöttely kaveri.

Perhetyöntekijä.

Perhetyöntekijän kanssa yhteistyö alkaa joskus tässä kevään aikana ennen vauvan syntymää. Hänen tehtävä on olla mulle ehkä yksi tärkeimmistä tukiverkoston jäsenistä sillä hän tulee kotiini saakka, auttamaan arjen askareissa, ottamaan kopin lapsista ja olemaan lisä käsipari. Uskon, että hänet saadessani avuksi arkeeni, tulen olemaan tajuttoman kiitollinen. Olen nimittäin nyt jo onnellinen siitä, että alustava suunnitelma perhetyöntekijän osalta meidän arjessa on tehty. Perhetyöntekijä tulee olemaan arjessamme mukana useasti viikon aikana, sovitusti ja sopimuksemme mukaisella tuntimäärällä. Tavallaan mä koen surullisena sen, että mun tärkein arjen apu on perhetyöntekijä koska tottakai mä toivoisin, että se olisi joku vieläkin läheisempi ihminen. Toisaalta olen kuitenkin todella iloinen, että saan tämmöistä apua ja toivon todella, että meillä klikkaisi perhetyöntekijän kanssa ja saisin hänestä tärkeän osan meitä.

Psykologi.

Sain marraskuussa lähetteen psykologille ja olin hieman varauksella tämän asian suhteen sillä mä en ole juuri koskaan myöntänyt terveydenhuollon ammattilaisille kuppini menneen totaallisen nurin ja henkisen jaksamisen olevan äärirajoilla. Nyt kuitenkin myönsin sillä ajattelin, että kun olen yksin lasten kanssa, niin mun on pidettävä nyt jos koskaan itsestäni huolta. Jos käy sillein, että mä romahdan ja jään sängynpohjalle makaamaan, niin kuka ottaa kopin? Mä olin itse vuosia se, joka nosti sängystä ylös ja järjesti asiat sillein, että elämä jatkui ja kukaan ei menettänyt tärkeimpäänsä. Nyt kun olen yksin en voi päästää itseäni siihen pisteeseen missä mut nostettaisi ylös ja mulle vannottaisi, että asiat järjestyy. Mä olin vuosia itse siinä asemassa, että hoidin kaiken ja kannattelin, joten en ole aikaisemmin edes pysähtynyt itseni äärelle taikka saanut siihen tilaa.

Nyt tuli kuitenkin se hetki, jolloin avasin minuuteni ja myönsin terveydenhuollon ammattilaiselle olevani äärirajoilla. Mun vastuulla on kuitenkin pian kolme lasta, joten mun on asetettava oma mielen hyvinvointi ja arjessa jaksaminen tärkeäksi. Kaiken yhteissummana tapasin taannoin psykologin ja ensimmäistä kertaa 31-vuoteen mä avasin suljetut ovet ja kerroin mikä tilanne mun mielessä on ja mitä kaikkea vuosien aikana on tapahtunut. Tämän tapaamisen jälkeen mulla oli päällimmäisenä hyvä fiilis. Siitä tapaamisesta alkoi mun mielen työstäminen ja vauvan askelin matka kohti henkisesti parempaa minää.

Mulle nimittäin eron jälkeen, oman lapsen huomautukset ilottomuudestani oli herätys tälle kaikelle. Sitä vuosia helposti hukuttaa oman minuutensa muiden alle ja kunnes kaiken menettää sitä huomaa mitä jäljelle jää ja mä huomasin, että jäljelle jäi henkisesti kulutettu ja väsynyt minä. Tästä syystä kun ensimmäisen kerran istuin psykologin vastaanotolle, tajusin, että miten kulutettu mä kaiken jälkeen olin ja olen yhä.

Lähipiiri.

Em. ulkopuolisten apujen lisäksi mulla on hyvä lähipiiri ympärillä, joilla jokaisella on oma roolinsa mun arjessa ja elämässä. Äiti käyttää kaupassa, isäpuoli kasaa huonekaluja, veli halaa ja rutistaa, sisko kuuntelee jokaisen marmatuksen ja täti on yhden soiton päässä neuvomassa sekä isäni jolle voi aina soittaa, asiasta kuin asiasta.  Heidän lisäksi mulla on kuusi ystävää ympärillä ja tulevat, mahtavat kummit, joilla on oma roolinsa meidän elämässä. Perheeni ja ystävien sekä kummien lisäksi lähipiiriin kuuluu myös koululaisten isä, joka kantaa kortensa kekoon pitämällä huolta koululaisista ja hoitamalla heihin liittyvät asiat vastuullisesti. Jokainen ystäväni ja perheenjäseneni ovat sellaisia joista tiedän, että jos maito on loppunut kaapista, se tuodaan tarvittaessa mulle tai jos päähajoaa, niin voin aina soittaa. Mutta mikä tärkeinä, jokainen heistä saa aina hymyn korviin saakka, vatsalihakset kipeiksi ja tilanteen kuin tilanteen näyttämään valoisammalta.

helpottunut olo.

Mulla on todella helpottunut olo siitä, että olen siinä pisteessä jossa olen uskaltanut hakea, niin arjen apua kuin mielen apua. Tämä kaikkinensa tulee palkitsemaan mut minänä mutta myös äitinä. Mä myös uskon, että kun uskaltaa myöntää ääneen ettei asiat ole okei, niin asioihin saa myös apua. Mutta se, että uskaltaa myöntää ääneen olevansa rikkonainen, vaatii todella paljon munaa. Sen voin kuitenkin sanoa, että se palkitsee. Mulla on nyt jo sellainen olo, että asiat tulee järjestymään kun vaan antaa järjestymiselle aikaa ja mahdollisuuden sekä on rehellinen itselleen. Mäkin pelkäsin tähän ikään asti sitä, että puhuessani asioista ääneen saisin mielenvikaisen leiman otsaani mutta turhaan. Mut on otettu vastaan juuri tämmöisenä kuin olen ja vaikka mulla olisikin leima otsassa, niin kannan sitä ylpeydellä sillä se on sen merkki, että mä olen vain ihminen ja mullakin on rajani. Rajani, joiden paukkuessa olen valmis eheyttämään ne rajat ja pitämään niistä tiukemmin kiinni.

Olen myös äärettömän kiitollinen siitä, että ulkopuolisten apujen lisäksi mulla on arjessa se oma The joukko joita ilman olisin varmaan jo menettänyt järkeni<3 Mutta se, että on ympärille the joukko ei tarkoita sitä etteikö omenoita voisi olla usemmassa korissa ja siitä syystä mä olen myös vastaanottanut jokaisen avun kaikkinensa. Milloinkaan ympärillä ei voi olla liikaa ihmisiä eikä myös milloinkaan kannata turvautua vain yhteen suuntaan. Koen, että mitä suurempi verkko on vesillä, sitä parempi<3

 

Oletko sä ottanut apua arjessa jos olet, niin millaisia?

-Ida

 

Lue myös:

Äiti on vähän väsynyt.

Seuraa matkaani

Instagramissa.