rv30
Tässä sitä nyt ollaan, rv30! Tämä raskaus jos mikä konkretisoi ajan kulua. Siis mä en kertakaikkiaan voi uskoa, että olen päässyt näille viikoille saakka. Kaikki se alun pelko, sitä edeltävä kohdunulkoinen raskaus ja useat ultrakäynnit, jossa kävin JUSTINCASE ovat olleet jo pitkään takanapäin. Kun näin varhaisraskauden ultrassa sentin pätkän jonka sydän sykki, itkin onnesta sillä olin kolme kuukautta aikaisemmin menettänyt raskauden. Sillä hetkellä kun sentin pätkä näytti olevansa oikeassa paikassa, tunsin, että tämä on tarkoitettu. Nyt ollaan tosissaan siitä hetkestä menty kaksikymmentäkolme viikkoa eteenpäin ja en kiellä etteikö mua pelottaisi yhä mutta se on erilaista pelkoa.
Pelkoa siitä, että selviänkö arjessa yksin vauvan kanssa ja saanko handlattua tämän paletin perheen ainoana aikuisena. Mä myös uskon, että jos en olisikaan tullut raskaaksi niin olisin yhä riippuvainen exästäni ja tämä raskaus oli mulle herätys sen suhteen, että en elänyt terveellisessä parisuhteessa. Voi kuulostaa hullulta mutta mä todellakin ajattelen, että tällä raskaudella oli tarkoituksensa ja positiivisen raskaustestin näyttäessä kerta toisensa jälkeen plussaa, oli mulle käännekohta itsessäni.
Henkisesti voimissain.
Jos en olisikaan tullut kohdunulkoisen raskauden jälkeen raskaaksi, niin en usko, että olisin henkisesti näin voimissani mitä nyt olen. Tämän raskauden ansiosta olen päässyt työstämään mennyttä ja pyristelemään irti mulle asetetuista säännöistä. Mulla on tällä hetkellä todella voimakas olo ja sellainen fiilis, että tästä se mun elämä vasta alkaa. Hassua! En sano, ettenkö olisi viimeiseen 31-vuoteen elänyt. Olen mä mutta en itseäni varten tai omilla säännöilläni. Vasta nyt mä voin sanoa, että mä alan elämään mun näköistä elämää.
Tähän tarvittiin yksi unelmien täyttymys. Se, että raskaustestiin piirtyi kaksi vahvaa viivaa ja tämän johdosta saatu usko siihen, että mua varten on parempi tulevaisuus. Siitäkin huolimatta, että mua myös pelottaa tulevaisuus koska olen perheen ainut aikuinen. Toisaalta mä tiedostan, että tämä on normaalia pelkoilua sillä kun beibi on sylissäni, niin tiedän olevani siinä missä mun kuuluu olla. Kolmen lapsen äitinä. Se pesti missä mä olen aina halunnut olla mutta pesti mihin mä olin jo menettänyt uskoni.
Miltä tuntuu olla rv30?
Siltä, että liikun niiiiin hitaasti kuin ikinä voi vaan liikkua. En edes muista koska viimeksi olisin juossut ja antanut musiikille vallan askeleissani! Ahhh! Tätä tunnetta mulla on ikävä sillä pyöreillä viikoilla ollessani voin myöntää, että sängystä nouseminen on urheilusuoritus. Joten en yhtään ihmettele, että mies kenestä olin hetki sitten hieman kiinnostunut (okei, olen yhä!), on hetken ollut hiljaa. Kyllähän se vaatii aikapaljon munaa deittailla raskaana olevaa palloa! 😀 Ei sillä, tuntuihan se hyvältä saada raskaana ollessa huomiota tyypistä ketä katselin sillä silmällä ja joka vaikutti kaikinpuolin mukiinmenevältä yksilöltä. Itseasiassa jos katsoo mieskirjoani taaksepäin, on hän niihin verrattavissa tasapainoisin. Mutta toisinaan ne sadut loppuu lyhyeen!
Sen lisäksi, että pyöreillä viikoilla liikuminen on vaivalloista enkä pysty ottamaan isäpuoleni kanssa Ikean varastolla juoksuskabaa, niin mua alkaa hiljalleen ketuttamaan kenkien pukeminen ja se, etten ihan taivu niin sutjakkaasti kuin haluaisin 😀 Eikä tähän yhtään helpota jokainen harkkasuppari mikä iskee lähes kaikessa mitä teen. Jopa siinä kohdin kuin kävelen olohoneesta keittiöön, niin maha menee kiveksi ja tuntuu, että se poksahtaa kohta.
Näillä viikoilla on myös turha kuvitella makaavansa selällään rennon letkeesti ja sen huomasin perjantaisessa ripsihuollossa kun viiden minuutin makaamisen jälkeen olin haljeta tuskasta. Se paineen tunne mikä selässä oli, oli ja on ihan jäätävän tuntuista! Sen paineen keskellä tunnen kuinka raajani puutuvat ja sormia alkaa kihelmöimään MUTTA siltin tämä ripsihuollossa käyminen on mun luksusta, josta pidän kiinni viimeisille viikoille saakka. Kaiken tämän kruunaa myös päivittäinen, toispuoleinen turvotus jota esiintyy enemmän vasemmassa jalassa. Mun ei tarvitse tehdä päivän aikana hirveesti mitään ihmeellistä, niin huomaan nilkkani turpoavan ja toisen nilkan olevan normaali. Tähän vaivaan ei pysty vaikuttamaan muuten kuin ennakoimalla eli pitämällä jalkoja tarpeeksi paljon kohollaan, käyttämättä sukkia ja juomalla vettä sekä välttämällä suolaisia ruokia. Paljon muistettavaa ja viimeistään turvotuksen kohdalla huomaan jos en ole pitänyt jalkoja tarpeeksi kohollaan.
rv30 ja Riskiraskaus.
Normaalien raskauvaivojen lisäksi raskauteni kuuluu yhä riskiraskauteen kahden istukan vuoksi ja tätä seuraillaan kahden viikon välein. Pian koittaa se päivä, jolloin saan tietää, että tapahtuuko synnytykseni ennenaikaisesti. Tähän mä olen jo asennoitunut ja mistään muusta ei ole tammikuun jälkeen hoitohenkilökunnan puolesta puhuttu kuin ennenaikaisesti synnyttämisestä. Mikä toisaalta sopisi mulle ihan hyvin koska tällöin mun olisi helpompi järjestää koululaisten asiat synnytyksen ajaksi sekä saada tukihenkilö koko sairaalassaolo ajaksi koska asian pystyisi ennakoimaan.
Mikäli beibi otettaisi ulos ennenaikaisesti, tulisi hän näkemään päivän valon melko pian! Mua jännittää myös kuulla viikon päästä hänen arvioitu syntymäpäino sillä esikoinen oli 4140 ja keskimmäinen 3400, ja jos tämä beibi tulee ulos reippaasti aikaisemmin kuin sisaruksensa, niin hän ei yltä viimeisimmän mittauksen mukaan lähellekkään sisarustensa painoa.
Mitä muuta?
Beibille alkaa hiljalleen olemaan kaikki oleelliset tavarat hankittuna. Vaunut on, turvakaukalo myös, vaatteitakin löytyy (tosin hänelle pitää varmaan hommata jonkinsortin ”keskospakkaus” tms mahdollisen pienen koon vuoksi), vaippojakin on, unipesä myös, tuttipulloja ja ensi viltti sekä kaikkea muuta pientä sälää. Mutta vielä on jotain pieniä juttuja mitä tahdon ostaa. Kuten tietynlaisen kotiutumis vaatekombon ja tätä en ole viitsinyt ostaa ennenkuin saan tietää syntymäpäivän. Vielä olisi ostettava Tripp trapp ja new born setti mutta se on työnalla 🙂
Kävin tossa myös odotusajan kuvauksessa ihanalla Nooralla ja tästä tulen kertomaan tarinoineen enemmän kun saan vaan valittua upeasta kuvagalleriasta ne parhaimmat otokset. Mutta sen sanon tästä kokemuksesta, että olipas voimaannuttavaa riisua itsensä ja päästää kalheista irti. Olla kameran edessä oma itsensä. Mutta tästä tosissaan jonain toisena päivänä enemmän.
Nyt mä alan järjestelemään beibin tarvikkeita ja lähtemään hetken päästä pienelle kävelylle. Ihanaa sunnuntaita!<3
-Ida
Lue myös:
Seuraa matkaani: