Perheaika.
Perheaika.
Perhepäivä eli perheaika. En ollut ennen tämän viikkoista keskustelua tajunnut sitä, että kuinka paljon meidän perheellä on yhteistä perheaikaa. Ajatus tästä syttyi kun toinen lapsistani sanoi olevansa iloinen siitä, että meidän perheellä on paljon perheaikaa. Tänä viikonloppuna oivalsin sen itsekin. Olen tottakai tiedostanut sen, että olen paljon läsnä lasten jutuissa mutta tänä aamuna kun katsoimme jakson Selviytyjät Suomea, niin pysähdyin ajattelemaan asiaa.
Meidän perheellä ei aina ollut asiat näin hyvin ja silloin kun tein kaupassa pääsääntöisesti vain iltavuoroja, niin lapseni itki iltaisin sitä kuinka äiti on aina töissä. Jos mä olisin ollut vain mä ja mun haluni, niin tekisin aina iltavuoroja koska musta ne on kivoja (ja taloudellisesti palkitsevia). Mutta kun tässä elämässä ei ole vain minä ja mun halut vaan tässä elämässä pitää kuunnella myös lapsia. Kolme kuukautta kuuntelin lasten pettymystä mun työvuoroista sekä siitä, että he näkevät mua ehkä tunnin päivässä, aamutohinan aikana.
Niiden kuukausien sumplimisien jälkeen irtisanouduin työstäni, iloisin mutta haikein mielin. Siitä hetkestä ei mennyt kauaa kun tuntui siltä, että sain lapseni takaisin ja näin heissä sen ilon kun olin iltaisin kotona. Päätös oli helppo koska tein sen perheen hyväksi. En kuitenkaan kiellä ettenkö välillä miettisi, että millaisia uhrauksia sitä joutuu yksinhuoltaja äitinä tekemään. Olisi todella helppoa kuunnella vain itseään mutta se ei ole helppoa tasapainottelua kun työelämän käänteissä pitää ottaa lapset huomioon.
Lapset edellä.
Toisinaan musta olisi äärettömän kiva tehdä juuri sitä mitä mä haluan mutta mä myös uskon, että uhraukseni palkitaan. Näinä päivinä kun he miettivät sitä kuin paljon meillä on perheaikaa, mä tiedän tehneeni hyvän päätöksen keskityttyessäni lapsiin. Missään nimessä en väitä, että vanhempien tulisi tehdä jokainen työelämän päätös lapsen toive etusijalla mutta mulle ainakin teki hyvää pysähtyä tarkastelemaan tilannetta lapsen silmin. Kokemuksesta tiedän, että aina sitä aikaa ei ole ja olen tehnyt jopa kolmivuorotyötä lasteni ollessa pieniä, ja se jos mikä oli tasapainoilua äiityden ja uran välillä.
Mikään muu yhdistelmä ei ole vaikea kuin äitiys ja ura. Ei edes isyys ja ura. Kun kannan titteliä äiti ja vielä yksinhuoltaja äidin ollessa etuliitteenä, niin voin sanoa, että siinä on sysättävä hetkeksi omat unelmat sivuun. Etenkin jos lapset alkavat oireilemaan, niin mä koen että mun velvollisuus äitinä on pysähtyä järjestämään asiat uuksiksi.
Nyt siitä muutoksesta on aikaa vuosi ja sinä aikana olen tehnyt pätkätöitä mutta painottuen pelkkiin aamuvuoroihin, ja tämä toimi meidän perheelle tosi hyvin. Pystyin olemaan nuorimmaisen koulualoituksessa mukana sekä olin aina iltaisin kotona, ja viikonloput töissä kun lapset eivät olleet kotona. Pätkätyön päättyessä siirryin opiskelijaksi ja näin koronan vuoksi etäopiskelijaksi. Tämä mahdollistaa mun länsäolon läksyjen teossa sekä vastassa olemisen kun koulusta tullaan kotiin.
Äitiys ensiksi, sitten oma ura.
Mun lapsuudessa äiti oli kotona aina kun menin koulusta kotiin ja nyt mä olen kotona aina kun mun lapset tulee koulusta kotiin. Mä näe, että mikään raha tai uraputki korvaisi sitä tunnetta mitä lapseni tuntee. Koen, että nyt oli koululaisten aika saada äiti läsnäolevaksi ja äiti saattamaan kouluun. Lisäksi kun katsoo meidän viime vuotta kaikkinensa, niin mä olen kiitollinen siitä, että pystyin pysähtymään lasteni rinnalle ja tukemaan heitä uudessa elämänmuutoksessa.
Äitiydestä ja sen tittelistä huolimatta mä en aio lasten aikuisuuteen asti siirtää omia unelmia sivuun. Samalla kun olen heille läsnä, niin rakennan pikkuhiljaa omia unelmiani opiskellen. Mikäli unelmani käy toteen ja pääsykokeet tuottavat hedelmää, niin musta tulisi isona kätilö. Valmistuisin ammattiin, jossa kolmivuorotyö on päivänsana mutta siinä vaiheessa jos mä pääsisin kouluun sisään, niin koululaiset olisivat senverran isoja että mulle olisi tilaa luoda uraa. Koululaisten lisäksi perheessä olisi myös taapero mutta jos ajatellaan asiaa sillein, että pääsen kouluun sisään kohtuuajassa, niin en jäisi nuorimman kanssa kotiin kolmeksi vuodeksi. Mulla on hyvä luotto siihen, että saisin hänet päiväkotiin, jossa mun lapset ovat kasvaneet. Joten voisin olla tässä kohdin todella luottavaisin mielin.
Perheaika pitää sisällään paljon.
Meidän perheen perheaika pitää sisällään sen, että syödään kolmesti päivässä yhdessä. Aamupala, päivällinen ja iltapala. Nämä on hetkiä, jolloin televisio menee kiinni ja me istutaan yhdessä alas. Joko keskustelemaan tulevasta päivästä tai keskustelemaan siitä mitä kaikkea päivän aikana on tapahtunut. Lisäksi otamme päivittäin yhteisiä hetkiä ja se voi olla mitä vaan hiusten harjaamisesta legoilla rakentamiseen ja siitä ulkoiluun. Perheaika voi olla vaikka kylpyhuoneen siivosta tai sitä, että kuuntelen iltaisin lasteni sänkyjen vieressä heidän päivän kolme parasta asiaa.
Välillä mietin, että ollaanko me hitsauduttu vuosien aikana lasten kanssa liian tiiviiksi paketiksi koska he ovat pienestä pitäen olleet mun mukana joka paikassa ja ollaan paljon yhdessä. Mutta toisaalta mä en koe, että lasten kanssa voisi koskaan olla liikaa. Saatan välillä kuulla ”Kyllähän niiden pitäisi jo pärjätä” mutta kyse ei ole siitä etteikö lapset pärjäisi. Kyse on siitä, että me ollaan meidän jengi. Meidän jengi, joka nyt vaan sattuu esimerkiksi kesäisin reissata yhdessä tai talvisin maata lumihangessa lumienkeleitä tehden. Mä koen, että lasten maailmaan sukeltaminen palkitsee yhtä paljon kuin se, että he sukeltavat välillä mun maailmaan.
Lapsia jossain vaiheessa hetkellisesti mietitytti se, että loppuuko meiltä kaikki yhteinen aika kun vauva syntyy mutta mä lohdutin ettei lopu. Sanoin lapsille, että mennään siitä huolimatta kesällä Linnanmäelle ja joko vauva huutaa koko ajan tai nukkuu tyytyväisenä mutta mehän mennään. En aio pysäyttää mun ja kouluaisten menemisiä ja tekemisiä vauvan vuoksi vaan beibi sukeltaa meidän meininkiin. Tottakai vauvan tahtia kuunnellen. Ja jonain päivänä hän pääsee yhtä aktiivisesti osallistumaan esimerkiksi yhteisiin hippaleikkeihin.
Tulee kuitenkin vielä päivä, jolloin lapset valitsevat tekemisen ilman äidin seuraa, joten niin kauan kun he haluavat viettää aikaa yhdessä, niin pyrin sen sallimaan. Siitäkin huolimatta, että aina ei kiinnostaisi katsella millainen torni dubloista rakentuu. Mutta mä tiedän, että meidän perhepäivä(t) ja yhteiset hetket ovat lapsille ikimuistoisen arvokkaita.
Niin ne ovat mullekin ja niitä hetkiä ei korvaa mikään kartano eikä mammona.❤️
-Ida
Lue myös:
Seuraa matkaani: