Millaisen parisuhteen haluaisin?
Mulla oli joku aika sitten kahden ystävän kanssa hyvä keskustelu parisuhteista ja sanoin kaiken muun lisäksi, että haluaisin turvallisen ja loppuelämän mittaisen parisuhteen. Mulla on takana kaksi parisuhdetta 31-vuoden iässä. Ensimmäinen kesti kymmenen vuotta ja toinen kesti kolme vuotta, ja näiden välissä oli lähes kolme vuotta sinkkuna (ja nyt olen taas 😉 ). En missään nimessä kadu sitä, että olen sitoutunut ensimmäiseen parisuhteeseen jo kuusitoista vuotiaana koska siitä suhteesta tuli kaksi lasta MUTTA jos mä nyt voisin sanoa jotain teini-ikäiselle minälleni, niin sanoisin ”Elä, koe ja nauti”. Ja näin aion sanoa omille lapsilleni heidän ilmoittaessa teinikihloista. 😀 Enkä nyt sano etteikö teinivuosilla alkaneessa suhteessa voisi elää, kokea ja nauttia mutta mä ihailen yhtä mun läheistä, joka on elänyt, kokenut ja nauttinut ennen asettumista.
Mutta vaikka mä en elänyt sinkkuelämää teininä, niin aloin elämään sitä 25-vuotiaana ja voin omalla kohdalla tuumata, että sellainen reilun parin vuoden mittainen aika tutkia itseään ja elää ”vapaasti” tuli tarpeen. Nautin sinkkuvuosista ja siitä, että sain elää itseäni varten. Tästä syystä ahdistuin todella nopeasti jos joku mies halusi tavata kahta kertaa enempää! Mulle tuli pakokauhu siinä kohdin ja pakenin koska koin, että en todellakaan ollut valmis mihinkään vakavaan. Vaan halusin deittailla milloin ketäkin. Mä nautin siitä tunteesta, että olin oman elämäni herra enkä parisuhteen pauloissa. Sinkkuvuosien jälkeen tuli kuitenkin eteen parisuhde enkä sitä(kään) suhdetta kadu vaikka se ei todellakaan ollut vuosisadan terveellisin suhde. Niiden vuosien jälkeen mulle valkeni, että toiveeni parisuhteen osalta on ihan oikeita ja aitoja toiveita, ja mulla on oikeus tavoitella niitä. Mun ei enää tarvitsisi tyytyä johonkin vaan voisin tavoitella sitä vilpittömän aitoa ja turvallista onnea.
Haluaisin parisuhteen, jossa puhutaan ja pussataan.
Musta olisi kerrassaan ihana saada parisuhde, jossa toinen pystyisi puhumaan tunteistaan, ajatuksistaan tai vaikka säästä ahdistumatta siitä, että pitäisi keskustella. Mä rakastan niitä hetkiä kun iltaisin mennään sänkyyn ja siinä keskustellaan hetki jonninjoutavia. Ja muutenkin! Musta olisi ihana, että parisuhteessa pystyisi pinnallisten asioiden ja söpöilyiden ohella keskustelemaan syvällisemmin asiasta kuin asiasta. Rakastan puhumista ylipäätänsä ja sitä tunnetta, että toista osapuolta kiinnostaa mitä mä sanon. Se, että kysyy päivittäin ”Miten sun päivä on mennyt?” tms., tuntuu aika kivalta ja arvokkaalta lauseelta. Tykkään myös laitella viestejä! Ja saada viestejä. En sano, että parisuhteessa ollessa pitää viestitellä kokoajan mutta musta ainakin tuntuu kivalta jos toinen laittaa ”huomenta” siinä vaiheessa kun on herännyt. Taikka viestin keskellä päivää. Ihan mitä tahansa.
Yksi tärkeimmistä jutuista mulle on pussaaminen. Sellainen ohimenevä pikkupusu tai pusu kotiin tultaessa, pusu nukkumaan käydessä ja aamulla herätessä. Silloin kun parisuhteessa puhutaan ja pussataan, niin päästään pitkälle. Kuuluu mun parisuhde neuvoni. 😀 Etenkin lapsiperhearjessa sitä antaa herkästi parisuhteen hukkua kaiken väsymyksen alle mutta jo pieni pusu voi pelastaa päivän. Vaikka toisen naama ärsyttäisi, niin siitä huolimatta tulee hyvä fiilis jos esimerkiksi ruokaa laittaessa saa pusun poskelle.
parisuhteen tahtotila.
Haluaisin sellaisen parisuhteen missä on tahtoa olla toisen kanssa yhdessä ja nimenomaan sillein, että kummallakin on tahtoa olla toistensa kanssa yhdessä, niin myötä kuin vastamäessä. Parisuhde on päätös pyysyä yhdessä ja mä jos kuka tiedän, että välillä sitä yrittää liian kovaa ja toisinaan parisuhteesta irtaantuminen on terveempää kuin itse suhteessa oleminen. Mutta jos parisuhteessa on turvallinen olo, toimiva meininki ja perusasiat kunnossa, niin siinä vaiheessa riittää että välillä pahimman mutkan keskellä on tahtoa pysyä yhdessä. Sellaisen fiiliksen mä haluaisin, että yhdessä ollaan vaikka läpi harmaan kiven koska etenkin arjessa parisuhde voi hukkua kaiken alle. Mun mielestä parisuhteessa ei saisi luovuttaa liian helpolla. Mä haluaisin jonain päivänä tuntea sen tuntee, että parisuhteessa tahdotaan olla. Musta olisi ihana saada se fiilis, että kumppani ei jokaisen ketutuksen kohdalla uhkaile erolla vaan hän tahtoisi olla mun kanssa vaikka toisella meistä olisi esimerkiksi töissä rankempi kausi menossa.
Omana itsenä oleminen.
Ehkä tärkeimpään toiveeseen kuuluu myös se, että parisuhteessa saa olla oma itsensä. Pidän tärkeänä sitä, että toisen edessä voin olla meikittä ja väsyneenä sekä kiukkuisena että persepäänä. Mutta pidän ehdottomasti tärkeänä myös sitä, että saan nauraa, elää ja unelmoida ilman, että niitä vähätellään. Omana itsenä olemisessa toinen hyväksyy sut sellaisena kuin on eikä yritä muuttaa sua. Jos puet itseni harmaisiin verkkareihin kun lähdette kauppaan, niin se on fine. Jos et käytä korkokenkiä, niin sekin on okei. Sussa ei pitäisi olla mitään enempää tai vähempää, jotta kelpaat toiselle. Haluaisin tuntea sen tuntee, että riitän juuri tämmöisenä kuin olen ilman, että mun täytyy muuttaa itsessäni mitään. On se sitten ulkoinen minä tai sisäinen minä, niin mä haluan antaa sen näkyä ja olla sellainen kuin se on. Ilman, että mun tarvitisi miettiä virheitäni tai kuulla niistä. Niiden sijaan haluaisin kuulla olevani paljon ja vähän enemmän.
Mikään ei nimittäin sorra sua niin pahasti kuin se, että oma puoliso antaa jatkuvasti vikalistan käteen yrittäen muuttaa tapojasi, olemustasi, tekemisiä, tunnetilojasi taikka ulkoista habitustasi. Turvallisessa, terveessä ja vakaassa parisuhteessa kenenkään ei kuuluisi saada vikalistaa käteen vaan jokaisen tulisi saada olla sellainen kuin on. Jos mä joskus saan parisuhteen jossa saan olla omaitseni, niin voin sanoa voittaneeni siinä vaiheessa lotossa.
parisuhteen unelmat ja yhteinen aika.
Kaikkien unelmien ei tarvitse olla samanlaisia mutta on myös tärkeää jos on yhteisiä unelmia. Jos mä haluan kissan ja toinen ei tai jos mä haluan matkustella ja toinen ei, niin en haluaisi aina lakaista omia unelmia maton alle. Taikka jos mä haaveilen yhteisestä kesälomasta ja toinen ei, niin siinä vaiheessa unelmat eivät ole yhteisiä. Ja siinä vaiheessa kun unelmat ja haaveet ei kohtaa, on tärkeää tuntea ettei toinen erilaisista toiveista huolimatta halua lakaista mun unelmia maton alle ja vähätellä niitä. Mun mielestä saa haaveilla eri asioista mutta olisi ihanaa jos voisi haaveilla myös yhteisistä asioista. Ja jos toinen haaveilee kissasta ja toinen kilpikonnasta, niin siinäkin vaiheessa olisi aika helmi juttu jos löytyisi yhteinen keskitie. Vaikka hamsteri. On unelma mikä tahansa, realistinen tai pilvilinnainen, niin se ei tarkoita, että kumppanin täytyisi unelmoida samoin mutta haluaisi kumppanin kuitenkin tukevan unelmia eikä lyttäävän niitä.
Pian kolmen lapsen äitinä mä koen, että parisuhteessa on tärkeää myös se yhteinen aika. On se sitten yhteinen iltapala hetki, kahden keksinen yö ilman lapsia tai vaikka yhteinen suihkuhetki! Se voi olla ihan mitä vaan. Yhteinen, kummankin halusta järjestetty aika niin suhteen alussa kuin viidenkin vuoden päästä, on aika arvoasta ja pitää suhteen voimissaan. Kaikki ei tietenkään kahden keskistä aikaa tarvitse mutta mä ainakin haluan iltaisin käpertyä hetkeksi miehen kainaloon , ilman lapsia. Tai käydä saunassa kaksin, ilman lapsia. Mä myös uskon, että tämä on järjestettävissä on sitten ydinperhe tai uusperhe tai mikä tahasa perheenmuoto koska tässäkin on kyse tahtotilasta. Siitä, että tahtoo olla toisen kanssa ja tekee kaikkeansa, jotta se olisi mahdollista.
Kohtuutomia toiveita?
Ehkä jonkun mielestä mutta mun mielestä ei. Yllämainitut toiveet on sellaisia mitä mä en ole parisuhteessa saanut tai tuntenut. Jollekin em. haaveet parisuhteesta voi olla itsestäänselviä mutta mulle ne ei ole. Mulle ne on haaveita mistä mä unelmoin ja mitä toivon mahdollisessa seuraavassa parisuhteessa saavani. Ne on myös haaveita mistä mä en enää tingi ja luovu vaan uskon, että jonain päivänä se kuuluisa KLIK tapahtuu miehen kanssa, joka tavoittelee samoja juttuja.
Uskallanko heittäytyä parisuhteen valtaan?
Uskallan ja en. En tiedä. Haluaisin uskaltaa mutta pelkään saavani takkiini, taas. Pelkään sitä tunnetta, että päästän jonkun lähelleni ja ihastun vain huomatakseni, että siitä ei tullutkaan mitään. Mulla on aika voimakas kynnys päästää ketään lähelle ja tuntuu, että silloin kun uskallan lämmetä, niin homma kusahtaa reisille. Mulla on sellainen tunne, että mielummin olen yksin kuin annan kenenkään satuttaa. Mutta kaiken tämän myllerryksen keskellä mä siitä huolimatta salaa haaveilen parisuhteesta. En sen vuoksi ettenkö olisi onnellinen itseni kanssa vaan sen vuoksi, että arki olisi joskus ihana jakaa jonkun muun kanssa. Mutta sen jakamiseen vaaditaan aika paljon ja siihen rumbaan lähteminen vaatisi myös sen, että em. toiveet ja tavoitteet täyttyvät.
En myöskään väkisin halua saada ketään rinnalleni vaan uskon, että Se oikea hyppää yllättävässä tilanteessa meidän pakkaan. Kun tammikussa mietin, että olenko valmis parisuhteeseen, niin vastasin että en ole. Mitä vastaisin nyt samaan kysymykseen? En ole, olen ja en tiedä. Tämä on vaikea kysymys, johon ei tavallaan ole oikeaa vastausta. En usko, että koskaan on täysin valmis parisuhteeseen mutta kohdatessani turvallisen ja tasaisen miehen, jonka kanssa klikkaisi voisin kysyä itseltäni, miksi ei?
-Ida
Lue myös:
Seuraa matkaani: