Hae
Elämänmakuista matkaa

Kirje pojalleni.

Kirje pojalleni.

Lähes kymmenen vuotta sitten elämäni muuttui saadessani vuorokauden mittaisen synnytyksen jälkeen nelikiloisen aarteen syliini. Sillä hetkellä leijonanemon karvat kasvoivat. Sanotaan, että vanhemman ja esikoisen välinen suhde on erilainen. Tämä on luonut tietynlaisen paineen äitinä, sillä koen, että se millaisen pojan kasvatan pienestä pitäen, näkyy hamassa tulevaisuudessa. Voin kasvattaa hänestä joko perisuomalaisen jöröjukan tai voin poiketa totutuista kasvatusmetodeista.

Hän on esikoipoikani, silmäteräni ja ylpeyden aiheeni. Hän on uskaltanut poiketa peruskaavoista ja olla oma itsensä sekä haastaa äitiään mielipiteillä. Kun sain eilen viestin, jossa kerrottiin, että poikani vaikuttaa mukavalta ja fiksulta, koin suurta iloa. Iloa siitä, että hänen lämmin luonteensa näkyy ja iloa siitä, että hän osaa olla, niin päätä paukuttava rasavilli kuin kohtelias nuori mies.

Kun katson poikaani, joka paukuttaa päätään, näen hänessä itseni. Hän saattaa välillä jopa sanoa ”Äiti, se on kuin peiliin katsoisi”. Näinhän se on. Mutta vaikka hänessä näkyy ripaus, suurikin ripaus äitiään, niin hänessä näkyy ennen kaikkea aimoannos häntä itseään. Omaa herkkää, lojaalia, analyyttistä persoonaa, joka näkee kivessäkin hyvää.

Hänellä on pokkaa nauraa mulle kun pelataan pleikkarilla peliä mitä en hallitse mutta hänellä on myös pokkaa pyytää käskyihin perusteluita ja tarvittaessa kumota niitä. Hän on kasvanut esikoisen roolissa jo pian kahdeksan vuotta ja ottanut tämän pestin hyvin vastaan, jopa silloin kun jaloissa on tepastellut hoitolapsia. Silloinkin hän on osannut asettautua pienten tasolle ja ehkä hän on jopa kietoutunut pienten pikkusormen ympärille. Mutta se ilo mikä hänestä paistaa isoveljenä, on uskomattoman hienoa.

Pikkusisko saa välillä herkästi periksi ja luulen, että tuleva pikkuveli tulee saamaan myös isoveljeltään kuun taivaalta. Esikoispoikani on kasvanut tiiviisti akkavallan ympärillä, niin kotona kuin lähipiirissä, joten on ihana saada hänelle taistelutoveri akkavallan keskelle.

Tämä

mielikuvituksellinen, syksyllä pyöreitä täyttävä aarteeni on ollut mulle aina hän kenen fiksuutta ja huomioonottavuutta ihailen. Kun hän syntyi, halusin kasvattaa hänet pumpulissa ja silittää hänen polkunsa koska olin vihdoin saanut kauan odotetun vauvan. Mutta aikojen saatossa olen laskenut napanuoraa löysemmälle, antanut hänen kompuroida kivikkoisella polulla.

Tarvittaessa olen puhaltanut mutta suurimmaksi osaksi olen ylpeänä katsonut sitä, miten hän kävelee omaa polkuaan, omana itsenään. Muuttumatta kenenkään toiveesta. Hän on täydellinen, juuri hänenlaisena. Poikana, joka rämpii metsässä mutta joka myös tietää millaisia vaatteita haluaa pukea.

Hän laskee päiviä, jolloin pikkuveli syntyy ja hän odottaa, että pääsee opettamaan pikkuveljelle legoilla rakentamista ja äidin ärsyttämistä. Mutta eniten hän odottaa kuulemma sitä, että pääsee opettamaan pikkuveljelle lauseen:

”Rakastan sinua kuuhun ja takaisin”.

Niin minäkin sinua,

äitisi.

 

Lue myös:

Kirje tyttärelleni.

Seuraa matkaa:

Intagramissa.