Hae
Elämänmakuista matkaa

Sektio pelasti vauvan.

Viikonloppu ennen sektiota.

Sain sektio päätöksen 18 h varoitus ajalla ja sillä samaisella hetkellä romahdin. Kysyin lääkäriltä, että saanko mennä yöksi kotiin mutta hän ei päästänyt. ”Jos menet kotiin ja synnytys käynnistyy, niin vauva voi menehtyä ihan muutamissa minuuteissa”. Tätä lausetta kukaan odottava äiti ei halua kuulla. Lausetta siitä kuinka kohdussa oleva vauva voisi menehtyä. Sain käskyn jatkaa vuodelepoa aamuun saakka, samalla kun supistuksia tarkkailtiin ja niukentuneesta verenvuodosta kyseltiin ahkerasti. Vaikka sektio tulisi olemaan aamulla, niin sanottiin, että yölläkin leikataan, jos on tarve.

Voin sanoa, että pysähdyin kerran, jos toisenkin miettimään mitä, jos en olisi tullut sairaalaan? Mitä jos olisin lähtenyt kotiin seurailemaan verenvuotoa? Tiedän, että jossittelu on turhaa mutta valehtelisin jos väittäisin etten ole jossitellut. En meinannut ensiksi soittaa Naistenklinikalle koska ajattelin, että huoleni verenvuodosta olisi turha. Olin myös Naistenklinikalla sitä mieltä, että olisin kotikuntoinen koska kotona olisi vielä asiat kesken, jotka pitäisi olla tehtynä ennen vauvan syntymää.

Muistan sanoneeni kätilölle maatessani synnärillä, supistuksien piirtyessä käyrille, että koska pääsen kotiin. Kahden tunnin välein vastasin kysymykseen ”Tunnetko vieläkään supistusta” ”En? Vähän vaan kiristää” ja ajattelin joka kerta, että turhaa makoilen synnärillä käyrillä. Tuntui, että sillä hetkellä olin tietynlaisessa sumussa, jossa en tahtonut hyväksyä asiaa. Sitä, että vauva olisi kohta tässä koska hänen on pakko syntyä. Mielessäni pyöri tekemättä jääneen to do-listan lisäksi menettämisen pelko sekä pelko siitä, että vauva voisi vahingoittua ennenaikaisesti syntyneenä. Kyseinen viikonloppu meni maatessa. Sain käydä vain vessassa, en sen pidemmällä. Oloni oli koko ajan hassun epätodellinen enkä oikein sisäistänyt viikonlopun aikana sitä, että miten vakava tilanne oikeasti on.

Ainut asia, joka piti järkeni kasassa, oli puhelin yhteys ulkomaailmassa oleviin läheisiin. Heidän kanssaan viestittely ja soittelu toi sisältöä päiviini. Se tuntui kyseisen viikonlopun aikana huikealta mielen pelastukselta.

3h synnytyksestä.

Sektio aamu.

Sektio aamun koittaessa puhelinlinjat olivat käyneet jo kuumana ja yks jos toinenkin eli kanssani, hengessä mukana. Tsemppasi ja olivat etänä tukena. Äitini tultua sairaalaan, huoneeseeni, oli vähän hassu fiilis. Ei yhtään synnyttävän naisen olo vaan sellainen, että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä. Käveltiin synnytyssaliin, leikkaus vaatteet päällä ja sinne mentäessä muistan stressanneeni siitä, että mulla oli piilareiden sijaan silmälasit. Se oli sillä hetkellä suurin murheeni, jonka alle kätkin sen todellisen murheen. Pelon.

Väen paljoudesta huolimatta leikkaussalissa vallitsi rauha. Jokainen henkilö tuli esittelemään itsensä, kertomaan tehtävänsä ja sanomassa olevansa apuna. Koin sen hetken rauhallisena ja turvallisena. Hoitaja, jonka kyynärpäätä puristin puudutuksen laiton aikana, oli ihana ja sillä hetkellä mieletön rauhoittaja.

Saatuani puudutteen, pääsin pitkäkseni ja sillä hetkellä ajattelin, että minne saliin äitini on eksynyt. Äiti oli nimittäin ohjattu vaatteiden vaihtoon ennen saliin tulemista ja musta tuntui ikuisuudelta äidin saapuminen saliin. Kunnes kuulin äidin äänen ja tunsin hänen läsnäolonsa, pääni takana. Se hetki, kun äiti tuli paikalle sai luottavaisen olon. Äidin puhuminen helpotti omaa oloani enkä keskittynyt itse toimenpiteeseen. En muista mitä puhuttiin mutta ei sillä ole väliä.

Itse sektio oli siihen saakka mukava kokemus, kunnes vauvan synnyttyä kuulin, että napanuora on kaulanympärillä ja näin hyvin pienen vilauksen vauvasta, jota lähdettiin kiidättämään viereiseen saliin. Ääntä en kuullut muuta kuin hoitajien suusta. Tästä hetkeä myöhemmin tuntui, että joku kuristaisi enkä saa happea. Silmissäni alkoi sumenemaan ja sormet menivät tunnottomaksi. Oksennus nousi ylöspäin ja tuntui, että se on meno nyt. Sain soperrettua, etten saa henkeä ja en tunne sormiani ja sillä hetkellä äitini oli ääneni. Hän osasi heti toimia, sanoa asiasta hoitajalle varsin napakasti. Äidin äänenä toiminen oli iso helpotus enkä osannut ennen sitä hetkeä kuvitella, että miten tärkeää se on, kun oma äiti on synnytyksessä mukana. Sen tietää vasta kun sen kokee. Pystyin luottamaan siihen, että äiti pitää huolen musta ja vauvasta, tekee kaikkensa meidän eteen. Äiti kuitenkin tuntee lapsensa parhainten ja osaa olla äänenä, apuna ja turvana ilman pyytämättä.

6h synnytyksestä.

tietämättömyys vauvasta.

Hetken päästä äitini kutsuttiin vauvan luokse eikä mulla ollut aavistustakaan, miten vauva voi. Äidin lähdettyä sain hetken päästä uuden, lievemmän kohtauksen, johon osattiin reagoida aikaisempaa kohtausta nopeammin. Jossain vaiheessa joku hoitajista tuli juttelemaan ja kiitin häntä siitä, että tuli juttelemaan kanssani koska en päässyt keskittymään siihen tunteeseen mikä mahassa oli.

Sektiossa en luonnollisesti tuntenut kipua mutta tuntui siltä, että joku moukaroi sisälmyksiäni ulos ja se tunne tuntui koko kropassa. Eikä aikaakaan, kun kuulin hassun äänen ja pysähdyin miettimään, että nyt varmaan suljetaan hakasilla ja näin se lääkäri sitten huikkasi. Sen jälkeen alkoi mun riisuminen kaikista mahdollisista ylimääräisistä härpäkkeistä ja niistä pois päästyäni mut nostettiin toiselle pedille. Josta sitten lähdettiin viemään heräämöön. Se tunne mikä sängyssä oli, oli jotain ihan outoa. Silmät eivät pysyneet auki mutta ei väsyttänyt. En tuntenut kroppaani ja olin aivan yksin. Tietämättä vauvasta mitään.

Jossain kohdin äiti tuli kanssani heräämöön ja näin vauvasta kuvan. Yhden kuvan. Tämän jälkeen hänestä tuli apinanpoikanen. Lähetin silmät puoliksi ummessa kuvat tärkeimmille koska mulle oli todella tärkeää se, että läheiset saa tietää syntymästä henkilökohtaisesti eikä somen kautta. Voimia tarinan kertomiseen ei luonnollisesti ollut mutta kuvan mittoineen laitoin. Sen tärkeimmän tiedon.

Heräämössä oli ihana hoitaja, joka piti huolen niin musta kuin tukihenkilöstä ja meidän iloksemme saimme olla kahdestaan aina osastolle saakka. Heräämössä hoitaja sanoi ”Oot sä kyllä sitkeä sissi”. On se oltava, mietin. Päästyäni heräämöstä huoneeseen, piristyin. Sain sängyn selkänojaa ylöspäin ja tunsin jalkani. Tässä hetkessä oli voimia ottaa puhelimen käteen vain huomatakseni, että lukemattomissa viesteissä oli kymmeniä onnitteluviestejä. Musta tuntui sillä hetkellä aivan äärettömän onnelliselta, että niin moni oli iloinen apinanpoikasen syntymästä.

alle vuorokauden ikäinen apinanpoikanen.

sisulla eteenpäin.

Äitini sai olla osastolla vain tunnin ja se vähän harmitti mutta olin kiitollinen, että sai olla edes sen ajan kanssani. Perhehuoneen saamattomuus harmitti myös koska sitä ei saanut vauvan jouduttua teho-osastolle. Jos olisin saanut perhehuoneen, niin äitini olisi pystynyt olemaan kanssani yötä sairaalassa.

Iltapäivästä sain katetrin pois ja kysyttiin, että pystynkö nousemaan. Olin henkisesti päättänyt pystyväni. Niinpä nousin istumaan ja siitä kävelyn kautta suihkuun. En ollut siihen mennessä saanut vauvasta mitään muuta tietoa kuin sen, että vauva on hengissä. Joten halusin päästä mahdollisimman pian hänen luoksensa ja se edellytti pystyssä pysymistä. Sisulla mentiin mutta se palkittiin.

Illan suussa pääsin näkemään apinanpoikasen ensimmäisen kerran. Avuttoman ja hauraana. Moneen johtoon ja letkuun kytkettynä. Muistan lääkärin sanoneen, että tästä toivutaan kyllä ja tämän näyn ansiosta vauva on hengissä. Se oli tärkeintä, vaikka silmät täyttyivätkin kyyneleistä mutta se tunne, kun näin oman lapseni koneissa kiinni, on ihan kamalaa.

Eikä sitä tunnetta lieventänyt se, että huoneesta piti lähteä. Eikä sekään, että olin osastolla yksin. Ilman vauvaa, ilman tukihenkilöä. Istuin sängyn reunalla päättäväisenä maitoa ensiksi käsin lypsämässä, sitten pumppaamassa. Halusin, että edes jokin asia menee kuten toivon ja niin siinä kävi. Kävelin noin kolmen tunnin välein teholle viemään maitoa vauvalle. Jokaisen vienti reissun jälkeen istuin apinanpoikasen vierellä, silittelin ja katsoin häntä. Toivoin hänelle suojelusenkeleitä matkaan.

uusi luku.

Maanantaina 19.4. klo 10:12 alkoi meidän perheemme uusi luku, jonka aikana sairaalaelämä on tullut tutuksi. Tänään käynnistyy kolmas sairaala viikko, jonka kunniaksi pääsen apinan luokse sairaalaan yöksi. Tuleva yö on meidän kahden ensimmäinen yömme samassa huoneessa ja tätä on odotettu. Tämä on merkki siitä, että ollaan askel lähempänä kotiutumista.

Kokonaisuudessaan synnytys oli kamala kokemus. Täysin jotain päinvastaista mitä olin pilvilinnoissa kuvitellut ja on sellainen olo, että en meinaa vieläkään käsittää kokonaiskuvaa. Tiedän mitä on tapahtunut ja tiedän päivän eteenpäin, että mitä tulee tapahtumaan. Mutta sen sanon, etten tämmöistä kokemusta halua enää kokea enkä soisi tätä kenellekään. Pelko oman lapsen menettämisestä on sellainen tunne mitä ei ihan heti pysty käsittämään. Oman lapsen sairaalaan jättäminen lähdön hetkellä on joka kerta yhtä raskasta. Näin sen ei kuulunut mennä mutta näin se nyt meni. Lapsivuodeaika, se tarkoittaa meidän kohdalla jotain ihan muuta.

Kaikissa tarinoissa on kuitenkin aina jotain hyvää ja niin on tässäkin tarinassa. Tämän tarinan parhain juttu on se, että apina pääsi kuoppaisesti mutta turvallisesti maailmaan. Hän on hengissä ja hän voi joka päivä eilistä paremmin. Tämän kokemuksen opetus on se, että elämä on haurasta eikä koskaan voi luottaa huomiseen. Tämän tarinan ansiosta mulla on kolme lasta ja olen hiton onnellinen siitä.

Ensimmäinen hetki sylissä, kolmenvuorokauden iässä.

Mun kotiinlähtö päivänä.

Sellainen oli synnytystarinani ja nyt voin sanoa olevani yhtä kokemusta rikkaampi, ja entistä onnellisempi. Sen pituinen se.

-Ida

 

Lue myös:

Apinanpoikanen.

Kuka mukaan synnytykseen?

Seuraa matkaamme:

Instagramissa.

2 kommenttia

  1. Marjut kirjoitti:

    Moi, koin itse vastaavanlaisen tarinan melkein 6 vuotta sitten. Tyttöni oli määrä syntyä Kesäkuussa ja kuinkas kävikään tyttöni syntyi Toukokuussa, olin jäänyt äitiyslomalle vappupäivänä ajatellen että kuukausi aikaa tehdä ja touhuta kaikki valmiiksi vauvan tuloa varten, mutta toisin kävikin. Minut lähettiin kolmanteen ultraan perätila ja pienen koon takia, no perätilassa oltiin ja toinen kätilö sai kokoarvioksi 2,5 kg kun toinen vaan sai 1,8kg, ultrassa huomattiin napavirtauksien olevan heikentyneet ja näin ollen kätilö esitti minulle kysymyksen että monen aikaan olet syönyt aamupalan, vastasin ja seuraavaksi minulle ilmoitettiin että löydät itsesi leikkaussalista 6 tunnin kuluttua. Apua, mitäh?!? Pelko valtasi minut, ei vielä, vielä kuukausi aikaa ennen laskettua aikaa. Sanottiin että parempi ottaa pienokainen ulkomaailmaan kasvamaan. Kysyin hoitajilta voinko soittaa mieheni paikalle, kun hän on töissä? Vastattiin että miehesi voi tulla paikalle, mutta sektioon ei kukaan pääse mukaan, kun tämä on kuitenkin kiireellinen sektio. Näin ollen soitin miehelleni selitin tilanteen ja hän jatkoi työpäivänsä loppuun. Siskoni tuli sairaalaan seurakseni sektioon asti. H-hetken koittaessa kävelin myös itse leikkaussaliin ja valmistauduin tulevaan. Hoitajat ja kätilöt kertoivat että jos vauva itkee, niin vauva näytetään minulle ja jos ei itke, niin hänet viedään suoraan lastenosastolle. Ne minuutit kun makasin siinä sängyssä olivat elämäni pisimmät, odotin vain että kuuluuko itkua. Hetkeä myöhemmin kuului itkua ja näin jotain niin kaunista❤ Meidän ”toukka” syntyi rv 35+5 42 cm ja 1680g . Hänet vietiin lastenosastolle ja siskolleni oli matkalla kerrottu mitat jotka hän ilmoitti isälle. Päädyin heräämöön ja sen jälkeen osastolle myös odottamaan että ilta koittaa ja mies saapuu paikalle ja päästään ensi kertaa myös katsomaan meidän tyttöä. Siellä hän makasi myös letkuissa ja piuhoissa ja en voinut muuta kuin itkeä😭samalla ajatellen että hän on parhaassa hoidossa. Minut kotiutettiin kolme päivää sektiosta äitienpäivänä ja tyttömme jäi sairaalaan vielä viikoksi. Tämän tarina toukka täyttää tällä viikolla 6-vuotta❤ Tsemppiä sulle ja apinanpoikaselle😊

    • Ida kirjoitti:

      Apua mikä tarina! Tuntuu, että nämä pienet tapaukset ovat todella sitkeitä ja selviävät mistä vaan.🥰 Ihna kuulla, että teillä on nyt jo kuusivuotias toukka💕 Kaikkea hyvää teidän kesän odotukseen❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *