Hae
Elämänmakuista matkaa

Hetki hiljaisuudessa.

Kello

on vasta 05:40 ja olen ollut hereillä jo neljästä saakka. Apinanpoikanen heräsi silloin syömään, syötyään edelliskerran yhdeltä yöllä. Vaihdoin hänen vaipan ja syötin hänet sekä rinnasta, että pullosta. Syötettyäni hänet laskin takaisin omaan sänkyynsä ja istahdin sänkyni reunalla, todetakseni ettei väsytä enää. Otin puhelimen käteen ja näpyttelin muutaman ennakkoviestin ristiäisiin liittyen. Ajattelin istua hetken hiljaisuudessa ja nauttia tästä hetkestä kun kukaan ei tarvitse mua. Ei kissa, ei lapset eikä puhelin. Saan istua ihan yksin ja kuunnella omia ajatuksia. Tällä hetkellä kaikki nukkuu. Koululaiset omissa huoneissaan, kissa koululaisten huoneiden välillä ja apina omassa sängyssään, mun sängyn vieressä. Talossa vallitsevassa hiljaisuudessa kuuluu välillä apinanpoikasen uni örinää.

Kuuntelen

omia ajatuksia, joille tuntuu olevan nyt tilaa tässä hiljaisuudessa. Mietin sitä mitä seuraavassa Gossip girl jaksossa tapahtuisi ja kuinka toivoisin, että Chuck ja Blair menisivät naimisiin, sen sijaan että Blair menisi prinssin kanssa naimisiin. Tästä tulee mieleen se kuinka itselläni on tällä hetkellä yksi mies mielessäni. Hän on ollut mielessä jo tovin tai jos rehellisiä ollaan, niin todella pitkän tovin mutta aika ja ajatus ovat aina olleet vääriä. Nyt kuitenkin ajatus voisi olla sopiva mutta musta tuntuu, että tunne on kuitenkin yksi puolinen.

Jos

hän laittaa viestiä, perhoset sinkoilee vastassani. Se tunne on aika hassu mutta musta myös tuntuu, että se tunne on vain mun tunne. Se tunne on kuitenkin  kiva tunne ja mä en ole aivan varma, että ymmärtääkö tämä heebo, et olen kiinnostunut. Miehille kun tuntuu, että pitää vääntää rautalangasta ja piirtää asia, jotta he hoksaavat naisen ajatuksen juoksun. En tiedä mutta sen mä vaan sanon, että viime syksyisen eron jälkeen en ajatellut pystyväni kokemaan ihastumisen tunnetta. Mutta niin siinä kävi, että koin ja koen, ja voin sanoa olevani siitä aika varovainen mutta myös salaa iloinen. Salaa siksi koska ihan kaikkea ei voi huudella pitkin kyliä.  Mutta joo. Ajattelin kuinka kiva olisi jos Blair ja Chuck menisivät naimisiin sillä he ovat leikkineet kissa-hiiri leikkiä jo monta kautta mutta osaan murusen verran samaistua heihin. Aina aika ei ole oikea.

Kaikessa

hiljaisuudessa ja Gossip girl jaksoa miettiessäni, huomaan olevani onnellinen. Apinanpoikasen synnyttyä musta kuoriutui onnellinen ihminen, joka on suhteellisen tyytyväinen. Olen oppinut ummistamaan silmät jos lavuaarissa on iltapala astia vielä aamulla ja olen oppinut pysähtymään. Apinanpoikasen syntymä on opettanut sen, että alas istuminen ei ole ihan kamala juttu ja se tekee hyvää. Tämä on taito mitä opettelin monta vuotta ja jota opetellessa hoidin monta asiaa samaa aikaan. Mutta nyt huomaan osaavani istua alas, rauhoittumaan ja olemaan. Tekemättä yhtään mitään. Tämä on hauska sattuma, että vauvan synnyttyä osaan nähdä asiat uudessa valossa.

Apinanpoikasen

myötä musta tuntuu, että olen lähentynyt monen ihmisen kanssa ja eilen, ystäväni soitettua illalla mietin kuinka läheisiä meistä on tullut ihan lyhyessä ajassa. Mä olen aivan käsittämättömän onnellinen ympärillä olevista ihmisistä. Joka päivä kuulen jostain tärkeästä ihmisestä ja joka päivä soittelen ainakin yhden tärkeän ihmisen kanssa. Tein tossa ristiäisten kutsuvieraslistaa ja mä todella toivon, että rajoituksia kavennettaisi ja saisin kutsua kaikki meille rakkaat ihmiset sinne koska yhtäkään en haluaisi jättää pois.

Tässä

hiljaisuuden keskellä, ajatellessani ristiäisiä, jotka ovat vasta hetken päästä, tunnen kuitenkin pienen kivenjyväsen yhdessä kohti sydäntäni. Se pieni painava tunne johtuu siitä, että sydämessäni on yhä pieni paikka kouralliselle mun elämässä jossain vaiheessa mukana olleille joita en kuitenkaan voi vieraslistaan laittaa. En vaikka haluaisin. En vaikka sainkin joskus tsemppi viestin enkä vaikka tutut aurinkoiset kasvot joskus moikkasivat. Se pieni pala sydämessäni kantaa aina kourallista mukanaan ja saa tälläkin hetkellä kyyneleen poskelle. Joka kerta kun pysähdyn miettimään, tunnen ikävän. En ikävää tarinan päättymistä kohtaan vaan tarinassa, sivuosaa arvokkaasti esittäviä kohtaan.

Kaikella

on kuitenkin tarkoituksensa. Myös sillä, että Chuck ja Blair eivät ole vieläkään menneet naimisiin vaikka rakastavat toisiaan. Kaikkiin elämänlukuihin emme voi vaikuttaa. En voi vaikuttaa ihastumisen tunteeseen enkä sen eteenpäin menemiseen. En myöskään voi vaikuttaa koronarajoituksiin. Enkä sivuosallisten menettämiseen. Mutta omaan onneeni voin vaikuttaa ja sen onnen tunteen keskellä voi myös vaikuttaa siihen miten asiat näkee. Kaikella on siis tarkoituksensa. Myös sillä, että olen oppinut ummistamaan silmät edellisillan tiskeille.

Näin on hyvä. Tässä hiljaisuudessa, tässä tunteessa ja tässä hetkessä. Kello on nyt 6:45 ja apinanpoikanen öirisee yhä, ja koululaiset nukkuu. Kissa myös. Mä sen sijaan istun vieläkin kaikessa hiljaisuudessa juoden toista kupillista kahvia. Lempi mukistani.

-Ida

 

Lue myös:

Meidän perhe on meidän perhe.

En ole valmis vauvan tuloon.

Seuraa matkaamme:

Instagramissa.