Hae
Elämänmakuista matkaa

Tunteet sairaalajakson ajalta.

Mulla on muistiossa muutamia ajatuksiani sairaalajakson ajalta mitä en ole julkaissut koska niiden ääneen sanominen koko kansalle on tuntunut vaikealta. Jo se, että sanoin yhdelle hoitajalle siitä kuinka raskasta tasapainoilu sairaalan ja kodin välillä on, toi itkun silmään ja huonommuuden tunteen. Nyt kuitenkin kun sairaalajaksomme päättyi, niin otin muistion esiin kertoakseni hieman ajatuksiani 18 vuorokauden ajalta. Mitä koin, tunsin ja elin tuona aikana?

”istun

tällä hetkellä vuorokauden ikäisen poikani vieressä, hänen nukkuessa oman menopelinsä kyydissä. Tämä on vasta toinen kerta, kun näemme vuorokauden aikana. Tunteina tämä tarkoittaa näkemisen suhteen noin kolmea kokonaista tuntia. Kolmen tunnin ajan olen saanut tutustua tähän pieneen apinanpoikaseen ja olen aivan myyty. Ylpeä ja pakahtua onnesta. Hän on ihan käsittämättömän urhea pieni, joka syntyi kuusi viikkoa etuajassa. Hänen vieressä istuminen tuntuu sumuiselta. Katsoessani apinaa, hän näyttää avuttomalta ja mulla ei ole keinoja auttaa eikä lupaa ottaa edes syliin. En voi muuta toivoa kuin sitä, että selvittäisi jälleen yhden yön yli.”. tiistaina 20.4. klo 10:12

”Tänään

apinanpoikanen on jo kolme vuorokauden ikäinen sisupussi, joka kypsyttelee itseään omassa menopelissä, mun ollessa kotona. Kun eilen lähdin sairaalasta, pääsi papan Audissa itku. Teki aivan äärettömän pahaa kävellä tyhjin käsin autolle. Käsissäni ei ollut turvakaukaloa kuten kuuluisi olla. Fyysisesti olo oli ja on kuin synnyttäneellä mutta henkisesti olo on ja oli epätodellinen. Nukuin viime yön kotona, ilman pientä apinanpoikasta. Katselin hänen kuviansa, pumppasin maitoa ja itkin. Hän on syntynyt mutta en saa olla hänen kanssaan.” keskiviikkona 21.4.klo 17:00

”kuulin

myös kakkasi koostumuksen ja levollisen mielesi kuulumiset. Esitin myös lisäkysymyksiä kuten sen, että nukutko jo yöunta. Nukut kuulema. Tämän lauseen kuultuani toivotin hoitajalle hyvät yöt ja kerroin, että soitan taas tuttuun tapaan aamulla. Suljin puhelimen ja aloin itkemään. Itkin niin kovasti sitä, kuinka nukut siellä sairaalassa, yksin, omassa isossa huoneessa ilman äitiä. Sydämeni musertui puhelun päätteeksi eikä tämä ole ensimmäinen ilta. Tuntuu aivan äärettömän surulliselta toivottaa hoitajalle hyvää yötä, samalla kun sinä olet nukahtanut kuulematta äidin hyvän yön toivotuksia. Näin sen ei pitänyt mennä mutta näin se meidän perheellämme meni. Joka ilta myös siskolla ja veljellä on sinua ikävä. Joka ilta äiti odottaa aamua ja sitä, että kuulen yösi kuulumiset. Äiti ei tiedä kuinka monta iltaa soitan kuulumisia klo 21:30 mutta sen äiti tietää, että joka kerta kuulumisten soittaminen tuo iltaisin itkun.”. torstaina 29.4. klo 22:00

itkeminen tuli tutuksi.

Sanon tämän nyt suoraan. Jumatsuikka oli perseestä jättää oma lapsi päivä toisensa jälkeen sairaalaan. Joka kerta kun lähdin illaksi kotiin, itkin viimeistään hississä sitä kuinka jouduin jättämään lapseni. Järjellä tiesin, että hänen on kasvettava vahvaksi ennen kotiin pääsyä mutta hitto apinanpoikasen jättäminen sairaalaan oli päivittäin yhtä raskasta. Tunne ei helpottanut kertaakaan. Joka kerta kun lähdin apinanpoikasen luota. Ei edes viimeisenä päivänä ennen kotiin pääsyä sillä pelkäsin. Pelkäsin, että toistuvasti näkemäni painajaiset apinan menetyksestä kävisi toteen. En ollut edes sillä hetkellä levollisin mielin kun lääkäri tuli meidät kohtaamaan ennen kotiin lähtöä. Hän vannotti vauvan olevan kotikuntoinen mutta musta tuntui, että voisin ottaa jokaisen monitorin kotiin. Ihan vaan, jotta näen lukemista miten apinalla menee.

18 vuorokauden aikana sairaalajakson aikana itkeminen tuli tutuksi. Itkin lukuisia kertoja pelosta, itkin myös onnistumisen hetkinä mutta suurimmaksi osaksi itkin myös ikävää. Sairaalassa ikävää koululaisia kohtaan, joista toinen osoitti mieltään siitä kun pikkuveli ei ole kotona. Itkin kotona ikävää apinanpoikasta kohtaan koska tuntui todella väärältä, että hän joutuu kamppailemaan kypsymisestään ja mä en voi auttaa.

sairaalajakson tunteet.

Sairaalajakson aikana tunsin vihaa mailmaa kohtaa sekä sitä kohtaa kuinka apinanpoikasen ainoana huoltaja sain vastuulleni, jotain niin suurta ja pelottavaa. Tuntui käsittömättömän väärältä käsitellä elämän haurautta yksin. Tuntui todella väärältä kuulla yksin lääkärien sanat vauvan kunnosta. Sillä hetkellä olisin kaivannut otetta musta, halausta ja sitä tunnetta kuinka lääkärien sanojen jälkeen mua kannateltaisi hetken. Olin valtavan vihainen siitä, että 2520 grammainen pieni taistelee tietään eteenpäin vain yhden vanhemman suojeluksessa. Sillä hetkellä kun kuulin apinanpoikasen tilan, olisin tarvinnut jonkun johon nojata. Sillä hetkellä tunsin olevani kaukana kaikista ihmisistä, myös synnytyksessä olevasta tukihenkilöstä koska äitini ei saanut olla kanssani yhtä aikaa huoneessa. Tiesin ja tiedän yhä, että mulla on valtava joukko ihmisiä ympärillä ja apinalla on enemmän ihmisiä ympärillään kuin olisin voinut toivoa. Soitin monet puhelut jokaisen teholla käydyn kerran jälkeen. Laitoin lukuisia viestejä ja sain kiitollisen verran tukea, etänä. Mutta korona rajoituksien vuoksi sairaalaan ei saanut tulla kuin tukihenkilö mutta eri aikaa kuin minä.

Mun piti koota itseni ja olla valmis kohtaamaan lääkärin sanat. Ilman tukea, kenenkään läsnöoloa. Oli vain minä, hauras apinanpoikanen ja joukko hoitohenkilökunnan jäseniä. Se oli aika raskasta ja tuntui, että myös kasvattavaa.

Tunsin sairaalajakson aikana katkeruutta ja raivoa, vitutusta ja surua. Löysin kuitenkin monen negatiivisen tunteen lisäksi monia positiivisia tunteita. Se rakkauden tunne mikä mulla on apinanpoikasta kohtaa, on jotain ihan käsittämättömän suurta ja voimakasta. Kun katsoin häntä ensimmäisinä päivinä, näin myös itseni vahvana. Se voima ja tahto mikä mulla on, kasvoi uuteen ulottuvuuteen.

Vihan ja raivon keskellä on hyvää.

Olen kääntänyt sairaalajakson aikana kokemani tunteet voimavaraksi. Teen kaikkeni apinanpoikasen eteen ja joka päivä olen pitänyt huolen, että hän kuulee ja tuntee olevansa tärkein ja rakkain. Haluttu ja odotettu, meidän perheen rakas jäsen. Vihan ja raivon keskellä olen nähnyt sen kaiken hyvän mitä olen saanut. Kun pidän apinaa sylissä, näen hänessä uuden alun ja lujan tahdon. Näen hänessä pelastuksen. Näen apinanpoikasessa jotain arvokasta ja ainutlaatuista. Hänen tummat hiukset ovat upeimmat hiukset maanpäällä. Hänen rauhallisuutensa on tarttuvaa ja kaunista, ja hänen sitkeytensä palkitsevaa. Apinanpoikanen on osoitus siitä, että elämä ei ole itsestään selvää. Kun katson pientä sisupussia, tunnen saaneeni rakkauden tunteen uuteen ulottovuuteen.

Sairaalajakson aikana koettiin, nähtiin ja tunnettiin paljon ja kuoppaisen pelottavasta matkasta huolimatta koin matkalla myös hyviä asioita. Apinanpoikasen kehittymisen etenemisen lisäksi koin vahvaa sidettä mulle tärkeimpiä kohtaan. Vaikka olin sairaalassa apinanpoikasen ainut huoltaja joka hänen tiedoissaan lukee, niin en todellakaan ollut hänen ainut aikuinen. Hänen rinnallaan kulki meidän sukulaiset, perheenjäsenet ja ystävät lapsineen.

Äiti, koululaiset,

isä, sisko, veli, veljen puoliso, iskä, täti, isotäti, koululaisten isä, kolme serkkuani, lasteni kolme serkkua, isomummo, perhekummi, koululaisten täti ja isovanhemmat sekä meidän perheen ”vara” isovanhemmat kiitos teille jokaiselle, että olitte rinnallani henkisesti pitkältä tuntuneen sairalajakson aikana. Ilman teitä olisin varmaan nähnyt edessäni pelkän epätoivon mutta teidän ansiosta tunnelin päässä näkyi valo. Jokainen teistä kysyi apinanpoikasen vointia ja piti puhelinlinjani kuumana sekä sai tunteen etten ole yksin. Äitini, tukihenkilöni puolestaan sai koronan vuoksi olla ainut fyysisesti tukena oleva ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. Kiito äiti ja kiitos teille kaikille kun turvasitte suojelusenkeleineen apinanpoikasen matkaa ja piditte mut järjissäni.<3

Ystäväni, te kaikki seitsemän. En teitä nimeltä mainitse mutta tiedätte jos tämän tekstin luette keitä tarkoitan. Jos olisin joununut kokemaan sairaalajakson kaikkinensa ilman teitä, niin sanotaanko että pää olisi tippunut jo aikoja sitten. Kiitos siitä tuesta, turvasta, huumorista, nauroista, itkuista, videopuheluista, ryhmäpuheluista, miljoonista viesteistä ja henkisestä läsnäolosta kaiken tämän keskellä. Kiitos, että olette olemassa ja kiitos, että turvaatte kanssani apinan polkua. Meidän on hyvä tallustaa tällä polulla teidän kanssa.<3

Kiitos myös some. Siitä, että osoitit kuinka somessa on voimaa. Kiitos lukuisista viesteistä ja tsempeistä, kommenteista ja reagoinneista kaiken tämän keskellä. On aika mahtavaa huomata, että apinanpoikasen matka on koskettanut noin monia. Arvostan jokaista viestiä, kommenttia ja reagointia. Kiitos, pidän ne kaikki sydämessäni.<3

ps. Onneksi yksi jakso on takana, niin voin keskittyä uuteen jaksoon. Vauvakuplassa elämiseen.

-Ida

 

Lue myös:

Tukiverkosto apuna.

Seuraa matkaamme:

Instagramissa.