Miksi teen somea?
Kun
erosin ja plussasin samassa rytinässä, niin olin ajatuksissani tosi hukassa. Aivan sekaisin. En soisi sitä tunnetta kenellekkään mitä siinä hetkessä ja sen jälkeen koin. Sillä hetkellä puhuin paljon asiasta läheisille, avasin sydämeni ja mieleni tärkeimmille ja paljastin haavoittuvaisuuteni. Mutta halusin kuitenkin alkaa kirjoittamaan asiasta, lähinnä itselleni. Niinpä aloitin blogin, jota luki vain minä. En tavoittanut blogillani ketään enkä osannut edes laittaa tekstien ulkoasua siistiksi. Tein somea siltin sydämellä vaikka tein sitä vain itselleni. Kirjoitin ja annoin ajatuksieni virrata. Jokaista tekstiä kirjoittaessa koin hetken terapeuttiseksi ja uskon, että palatessani jonain päivänä blogin alkualkojen teksteihin pääsen seuraamaan hienoa kehitys kaarta itsessäni.
Sanotaan aina, että aika kuultaa muistot ja niinhän se on. Tästä syystä asioiden kirjoittaminen muistuttaa itseäni muunmuuassa siitä kuinka pohjalla henkisesti olin joskus ja siitä millaisessa pisteessä olen nyt. Puhumattakaan siitä millaiseen pisteeseen varmasti joskus vielä pääsen mikäli työstän asioita ja itseäni samaa rataa kuten olen tähän asti työstänyt. Somea tehdessäni olen kokenut matkani kehittävänä ja päässyt tekstien aikana myös tutkimaan sisäistä minuutta.
Aloitin
bloggaamisen omana terapiana. Toivoen kuitenkin, että jonain päivänä tavoittaisin edes yhden, joka painisi samoissa ajatuksissa kanssani ja saisi teksteistäni vertaistukea. Vertaistukea olen pystynyt tarjoamaan siirryttyäni vuoden vaiheen jälkeen Vaikuttajamedian isoihin saappaisiin. Mä pidän näitä saappaita isoina koska onhan mun blogikollegoina huikeita nimiä, kokeneita konkareita ja mahtavia esikuvia. Heitä keiden työnjälkeä ihailen.
Päästyäni isoihin saappaisiin aloin hiljalleen tavoittamaan muitakin kuin omia ajatuksia. Siitä asti olen tavoittanut yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, saanut palautetta kirjoituksistani, lukenut mielettömiä viestejä, herättänyt keskustelua, saanut viestitellä ruudun toisella puolen olevien kanssa ja kokenut olevani mielenkiintoinen. Kyllä. Pidän itseäni mielenkiintoisena ja pidän mun tarinaani varsin mielenkiintoa herättävänä.
Rohkeasti sanottu, eikö? Mutta onha tarinani aika mielenkiintoista seurattavaa.
Äiti,
joka on kahden koululaisen yhteishuoltaja ja apinanpoikasen yksinhuoltaja. Nainen, joka haaveilee prinssistä kamelin selässä julistaessa samalla olevansa vahva ja itsenäinen nainen. Unelmoitsija, joka haluaa isona kätilöksi. Itseään suurennuslasin alla pitävä, äiti ja nainen, joka analysoi tekemisiään ja haluaa suoriutua kahdesta eri tittelistä varustetusta äitiydestä edes puoliteholla. Uskaltaen tuoda epäonnistumisensa tiskiin ja puhua vaietuista asioista. Kuten siitä kuinka isä voi evätä lapselta isän tai kuinka äiti voi suutuspäissään heittää pehmolelun seinään.
Teen somea koska haluan tehdä. Teen sitä koska rakastan kirjoittamista ja rakastan sanoa asioita ääneen. Olen somen äärellä koska se on kivaa ja palkitsevaa. Se antaa paljon sydämelle ja mielelle, ja on osa päivittäistä rutiinia. Mulla on instagramissa alle neljäsataa seuraajaa ja tiedättekö mitä? Pidän sitä lukua isona. Uskokaa tai älkää, niin mulle se luku on todella iso ja koen, että olen jokaisen seuraajan saaminen on kiitos tehdystä työstä. Tai ehkä pikemminkin kiitos tehdystä harrastuksesta. Rakkaasta harrastuksesta.
-Ida
Lue myös:
Seuraa matkaamme: