Hae
Elämänmakuista matkaa

Kolmas kerta toden sanoo.

Kuten otsikko kertoo, niin kolmas kerta toden sanoo. En oikein tiedä, että tullaanko mut kivittämään tämän kerrottuani ja saanko huonon äidin leiman otsaani. Tämä on kuitenkin asia ja tunne mikä on kulkenut mielessäni jo pitkän tovin. Sen jälkeen, kun tämän havaitsin ja siitä saakka, kun apinanpoikanen on kotiutunut sairaalasta. Mulla on ollut sellainen tunne, että kolmas kerta toden sanoo. Tämä on kolmas lapseni ja näin ollen kolmas vauvavuoteni tai oikeastaan alkava vauvavuosi. Musta tuntuu tällä hetkellä siltä, että nautin enemmän tästä kolmannesta vauva-ajasta mitä nautin kymmenen vuotta sitten. Tämä tunne on ihan käsittämätön tunne ja tämä tunne vahvistuu päivä päivältä. En koskaan ajatellut, että kolmas kerta voisi olla aikaisempia kertoja erilaisempi pelkästään oman tuntemuksen saralta.

Näin siinä kuitenkin on käynyt, että nautin enemmän kolmannesta vauva-ajasta kuin koululaisten vauva-ajasta ja alkaa käsittäkö väärin! Jokainen kolmesta lapsestani on odotettu ja haluttu, toivottu ja haaveeni. Mutta siltin! Nautin tästä vauva-ajasta jo nyt paljon enemmän kuin kymmenen vuotta sitten tai kahdeksan vuotta sitten. Mulla on kolmen lapsen äitinä sellainen olo, että osaan nauttia tästä kolmannesta kerrasta enemmän kuin edellisistä kerroista.

Koululaisten

kohdalla raskausajan elämäntilanne oli toisenlainen. Olin silloin avioliitossa ja esikoisen odotutti tuloaan vuoden, joten silmäterän synnyttyä koin olevani täysin yksin vastuussa vauvasta. En antanut muiden edes hoitaa esikoistani enkä pyytänyt koskaan apua vauvan hoidossa. Ajattelin, että kerta olen itse halunnut lapsen, niin itse myös hoidan sen.

Sitten syntyi esikoisen pikkusisko, joka hänkin syntyi avioliittoon mutta avioliiton aikaan, jossa se haki paikkaansa. Joka johti siihen, että en halunnut näyttää ulkopuolisille olevani heikossa tilanteessa ja väsynyt. Niinpä hoidin myös siskoa ihan itse. En pyytänyt hänen hoitamiseensa apua enkä vienyt lapsia oikeastaan koskaan hoitoon. En yksin enkä kaksi. Olin kotiäitinä ja todella tiiviisti lasteni kanssa.

Nyt kolmannen kohdalla olen ollut alusta asti yksin koska halusin pitää vauvan miehen sijaan, joten olen lähtenyt tähän hetkeen aika rennoin ottein. Olen antanut muiden jo hoitaa vauvaa, kun kävin ripsihuollossa, käyn mieluusti suihkussa, jos joku on meillä ja annan hänen tuijottaa nukkuvaa apinaa. Olen jo nyt suunnitellut apinalle kesälle hoitopaikkoja, jotta pääsen lomalle koululaisten kanssa ja välillä myös yksin.

Isoveli.

Kolmannen

kohdalla olen paljon rennompi kasvatuksen suhteen. Esikoisen kohdalla kuuntelin jokaisen ympärillä olevan vinkkejä ja ohjeita, joita sitten orjallisesti noudatin. Tuli ne isovanhemmilta tai neuvolasta. Keskimmäisen kohdalla tuli myös vinkkejä joka suunnasta mutta ei ehkä niin paljoa kuin ensimmäisen kohdalla. Siitä huolimatta otin muiden neuvot talteen. Kummankin ollessa vauvoja koin, että otin myös paineita äitiydestä ja mietin herkästi, että millaisen kuvan annan itsestäni muille puistossa tai kyläpaikassa tai kaupassa jne. Jälkikäteen mietittynä en osannut yhtään nauttia rennolla otteella äitiydestä. Niinpä koen, että kolmas kerta toden sanoo. Nyt on rentouden suhteen ihan erilainen olo ja en ota vauvan suhteen stressiä mistään. Mulla on aika sellainen henkseleitä paukutteleva olo enkä jaksa murehtia, jos esimerkiksi vaippa jää hoitoalustalle yön yli tai jos vauva syö rinnalla pitkään. En tee kolmannen kohdalla tilaa murehtimiselle vaan annan asioiden mennä rennosti, omalla painollaan.

Sisko.

pysähtymisen

taito on kasvanut kolmannen kohdalla ja huomaan katsovani häntä eri tavalla. Pusuttelen, nuuhkuttelen, silitän, katson ja pidän apinanpoikasta sylissä koska haluan pitää. Mulla ei ole kertaakaan ollut sellainen tunne, että pidän sylissä koska neuvolassa olisii sanottu tärkeästä kiintymissuhteen muodostumisesta tai katson syöttäessä silmiin varhaisen vuorovaikutuksen vuoksi. Ei, en tee mitään siitä syystä koska kuuluisi tehdä. Teen kaiken koska haluan tehdä ja se tuntuu hyvältä, ja mun sydän pakahtuu onnesta, kun katson apinaa syöttäessäni häntä. Huomaan usein pysähtyväni tuijottamaan apinaa ja nauttimaan siitä hetkestä.

Tämmöistä taitoa mulla ei koululaisten kohdalla ollut. Totta kai pidin heitä sylissä, nautin heidän kanssaan olemisesta ja nuuhkuttelin heitä mutta siitä huolimatta tämä tunne on tällä kertaa erilaisempi. Rennompi, onnellisempi ja vauvakuplamaisempi. Tällä kertaa osaan ottaa ilon irti hetkistä vauvan kanssa enkä kiiruhda nuohoamaan kotia taikka keittelemään pulloja. Tällä kertaa mä osaan olla vauvalle läsnä olevampi äiti, aidosti ja koko sydämellä.

Apinanpoikanen.

arastellen

sanon tämän ääneen mutta uskon, että siellä on joku toinenkin äiti, joka voisi tuntea samoja ajatuksia. Ajatuksien ääneen sanominen ei kuitenkaan meinaa, ettenkö rakastaisi jokaista lasta yhtä paljon. Tottakai rakastan! Olen vaan havainnut sen, että tässä(kin) asiassa ikä tuo kokemusta ja osittain varmasti iän ansiosta osaan suhtautua tähän vauvavuoteen edellisiä erilaisemmin. Se on kuitenkin eri asia olla äiti kaksikymppisenä kuin kolmekymppisenä. Mä en osannut raskaana ollessani kuvitella, että saisin näin lämpimän tunteen siihen kokonaisuuteen mitä vauvan kanssa koen. Päivittäin ja joka hetki mulla on pehmeä ja lämmin olo vauvavuoden alkutaipaleesta.

Musta tuntuu, että kolmas kerta toden sanoo ja katsellessa itseäni kärpäsenä katossa tunnen iloa. Iloa siitä, että osaan olla maalaisjärkinen äiti kourallisella lempeyttä ja pehmeyttä.

Vauvakupla, tätäkö tämä oikeasti on?

-Ida

 

Lue myös:

En ole valmis vauvan tuloon.

Seuraa matkaamme:

Instagramissa.