Hae
Elämänmakuista matkaa

Vanhemman ei tarvitse aina jaksaa kannatella.

Tänään mieleni syövereissä oli aivan toisenlaisia postauksia. Niin ajatuksia markkina-arvostani kolmen lapsen äitinä kuin tekstiä ristiäisistä mutta kumpikaan niistä ei tunnu hyvältä julkaisulle. Jos sanottiin, että postausten pankkiin teko taikka ajastaminen voisi olla hyvä juttu mutta huomaan itsessäni sen, että tarvitsen julkaisuun mentävään postaukseen oikeanlaisen fiiliksen. Ruudun toisella puolelle se tuskin näkyisi jos julkaisen postauksen ihanasta maanantaiaamusta vaikka todellisuudessa aamu olisi ollut kaikkea muuta kuin ihana. Vaikka fiilis ei välttämättä hohkaa ruudun toiselle puolen asti, niin mun sisimmässä se hohkaa ja en vaan pysty julkaisemaan mitään vastoin fiilistä. Haluan luoda aitoja hetkiä ja antaa aitojen tunteiden näkyä. Maailmassa on paljon kiiltokuvia ja musta ei sellaiseen ole. Olisin voinut julkaista maanantain kunniaksi iloisemman sävyisen postauksen mutta nyt ei ole intoa sellaiseen. Sen sijaan olen tänään ajatellut että vanhemman ei tarvitse aina jaksaa kannatella.

Muutaman kerran

päivän aikana väänsin isosti kättä koska esimurrosikä tekee tuloaan. Näin tiesivät neuvolasta sanoa kun kerroin heille kuinka välillä myrkyää ja toisena hetkenä iloitaan. Ihan tulee omat nuoruuden tunnemyrskyt mieleen. Näin tiesi äitinikin sanoa. Tosin en koskaan ajatellut esimurrosiän olevan tunteikasta aikaa. Jos en olisi kermapeppu, joka arvostaa katkeamattomia yöunia, niin voisin jaksaa kannatella tunteiden vuoristorataa mutta kun olen kermapeppu. Apinanpoikanen herää yöllä vain kerran syömään mutta mulle se saa aikaan jo väsymystä koska en osaa vieläkään käydä ajoissa nukkumaan. Kukun samanlailla kuin ennen vauvan syntymää ja iltavirkkuna kun herää kerran yössä imettämään, niin aamunsarastaessa silmäpussit tippuu polviin asti ja kyky kannatella häviää.

Orastava väsymys ynnättynä tunteikkaaseen elämään saa aikaan sellaisen fiiliksen, että voisin lähettää lapset lainaksi toisaalle. Taisin jopa sanoa tänään sen ääneen, vain tajutakseni ettei sammakoita kannattaisi päästää. Pahamielihän siitä tuli niin sanojalle kuin kuulijalle. Asioiden selvittelystä huolimatta poden sanomisesta vieläkin huonoa omaatuntoa mutta sehän kuuluu yhtenä äitiyden lisämausteisiin. Asiasta ylipääsemistä ei paranna se, että joka tuutissa painotetaan sitä kuinka vanhemman tulisi aina kannatella lapsensa tunteita. Kirjoille missä näin kehoitetaan tekemään, tekisi mieli näyttää takkatulen voima. Ihan vaan koska tälläkin lauseella vanhempi saadaan soimaamaan itseään.

Silloin kun

tunteita sinkoilee yhtä nopeasti kuin rakentti lentää uutenavuotena, niin kannattalu ei aina ole heti mielessäni. Tulee välillä mutta ei todellakaan joka kerta. Mutta haittaako se? Ei todellakaan. Jos toisinaan tiputan hartiani alas ja lopetan kannattelun, en ole yhtään sen huonompi äiti kuin hän joka omaa lehmänhermot. Yksi ystävistäni on sellainen viilipytty, jota ei hetkauteta millään kiukulla. Mä puolestani olen hänen vastakohta. Tunteilen yhtä paljon ja herkästi kuin jälkikasvuni mutta eivät he tietenkään ominaisuutta allekirjoittaneelta ole saanut. Eihän?

Lukuisia kasvatusoppaita lukiessani voin todeta, että päin puutahan se meni niin, että rysähti. Sanotaan, että esikoinen on harjoituskappale. Siihen totean tietäväni mitä se tarkoittaa. Lapsiparka, joka esikoisen pestin saa. Toisinaan toivoisin että meidän kotona vallitsisi aina seesteisyys ja rauhallisuus mutta uskon sen olevan yhtä mahdotonta kuin lottovoiton voittaminen. Toivoa saa mutta hengitystä ei kannata siinä samalla pidätellä.

Tänään, maanantaina

soimaattomuudesta ei tahdo tulla loppua sillä sain vuosia kuulla missä vanhemmuuden kohdissa olen epäonnistunut. Joten näin itsessäni vain sen vikalistan äitinä. Mietin jopa, että olisin voinut suoriutua äitiyden työmaasta välttävän sijaan erinomaisesti. Paljon olisin voinut sanoa tai tehdä toisin eikä tätä sanomista helpota se, että kykyni olla äiti oli taannoin yksi vikalistan kohdista. Sen vikalistan minkä sain joskus käteeni otsikolla, ilman näitä asiat olisi toisin.

Nyt kun en ole saanut vanhemmuudesta kritiikkiä hetkeen, niin en itse muuta teekkään kuin soimaa soimaamistaan. Tänään sanoin koululaisten kuullen, mä taidan olla aika huono äiti. Toinen koululaisista sanoi, toihan nyt on ihan valetta. Kuunneltuani heitä ja katsottuani heidän kasvojaan tänään sanoassamme heipat, sydämeni suli. Siitäkin huolimatta, että päät välillä paukkuu. Aika näyttää olenko kasvattanut heidät kieroon vai olenko saanut heistä suhteellisen mallikelposet yksilöt yhtesikuntaamme. Luonnollisesti toivon jälkimmäistä mutta kriittisyyden johdosta saatan välillä pelätä ensimmäistä. Äitiys. Olen jo kerran jos toisenkin sanonut sen olevan pirunmoinen työmaa.❤️

-Ida

 

Lue myös:

Viikkokatsaus – vähä ruutuinen kaupunkijuhannus.

Seuraa meitä:

Instagramissa.