32-vuotiaana mietin, että tässäkö elämä oli?
Kun aloin lähestymään kolmenkymmenen vuoden ikää, iski suuri kriisi päälle ja sen kriisin vallassa tunnun olevan yhä. Mietin ikääni silloin ja mietin nyt. Täytin maanantaina kolmekymmentäkaksi vuotta ja on sellainen olo, että tässäkö elämä oli. Tästä se elämän laskusuhdanne alkaa, mietin mielessäni. Jos katselen elämää aidan toiselle puolen, näen, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Näen ympärilläni saman ikäisiä, joilla on omistusasunto, farmariauto tai vähintään auto, parisuhde avioliittoineen. On myös vakituista työsuhdetta ja mammonaa. Sitten kun katson omalle pihalle, niin mitä näen? Vuokra-asunnon, jossa asuu yksinhuoltaja muidu ilman autoa. Vakituisesta työsuhteesta ei ole tietoakaan, tilikin usein tulee ja menee hyvin sutjakkaasti. Näen varsin tavallisen ja melko tylsän mimmin. Riittääkö se tänä päivänä?
En koskaan
haaveillut tismalleen tämmöisestä elämästä missä nyt olen. Unelmoin aina kolmesta lapsesta mutta monta kokemusta polkuni varrella olisin jättänyt mieluusti kokematta ja talouskin voisi olla paljon parempi. Muutama pikku asia voisi olla toisin. Joskus ajattelin, että olisin tässä iässä toisenlaisessa elämäntilanteessa ja vähintäänkin saavuttanut jotain paljon enemmän. Miettiessäni teinivuosina tulevaisuuttani, en ajatellut sen menevän näin. Kaiken piti mennä ajatuksissani toisin. Se mihin suuntaan lähdin neljä vuotta sitten, piti muuttaa elämäni positiivisesti mutta polulle tulikin odottamattomia mutkia käänteineen sekä isoja asioita käsiteltäväksi.
Joku voisi ajatella, että mitä hän valittaa, onhan hänellä lapset. On, kolme sellaista ja kissakin löytyy mutta siitä huolimatta mulla on sellainen fiilis, etten ole saavuttanut elämässäni mitään suurta ja mahtavaa. Täyttäessäni kolmekymmentäkaksi, näin elämäni pikakelauksella, ne takautuvat asiat. Ne vilisivät silmissäni ja lopputekstien kohdalla mietin, että mitä jäi käteen?
Näen silmissäni
listan asioista mitä en ole tehnyt tai mitä en omista. En ole matkustanut haluamaani määrää enkä omista tatuointeja niin paljoa kuten haluaisin. Autoakaan ei ole eikä korkeakoulututkintoa. Parisuhdekin loistaa poissaolollaan. Tein ennen pyöreitä toivelistan otsikolla ”Nämä pitäisi olla tehty ennen kuin täytän kolmekymmentä” ja listaa katsoessani oikein hävettää toiveiden toteutumisen epäonnistuminen. Hävettää se ettei elämä näytä siltä kuten sen suunnittelekin kolmekymppisenä näyttävä.
Tiedostan sen, että terveys löytyy ja kolme lasta. Ne ovat luonnollisesti tärkeimmät jutut mitä mulla on mutta siltin tuntuu, että se ei riitä. Katsoessani ympärilleni näen paljon muuta. Toisenlaisia elämäntilanteita ja omissa silmissäni jopa kokemus sekä mammona rikkaampia elämäntilanteita.
Olen 32-vuotias ja mietin, että tässäkö elämä oli? Eläkeikään on vielä noin 35 vuotta aikaa mutta ennen eläkkeelle menoa pitäisi tietää mitä tekisin työkseni ennen eläkkeelle menoa. Pidän itseäni aika tylsänä kolmekymppisenä. En juokse yöelämässä enkä matkustele. Pukeudun melko tavallisesti ja vietän päiväni suunnilleen samanlailla, päivästä toiseen. Näytän ulkopuolisen silmin kotiäidiltä enkä voi elää vauhdikkaan käänteisen täyteistä elämää vaan pitää olla turvallinen ja harkitseva. Miettiessäni itseäni ulkopuolisen silmin, en näe itsessäni mitään sellaista, miksi joku katsoisi pihalleni halutessa nähdä millaista vihreämpi nurmikko on.
Elämä. Se ei aina mene kuten kirjoitetaan. Jos olisin tunnettu mediapersoona, pääministeri tai omistusannon omaava, olisinko tyytyväinen saavutuksiini? Sitä ei voi kukaan tietää.
-Ida
Lue myös:
Seuraa meitä: