Hae
Elämänmakuista matkaa

Imetys, yhteinen matkamme.

HETI alkuun sanon, että tapa millä ruokit lasta,

millä hän saa ravintoa EI määritä sinua äitinä

tai

pisteytä äitejä paremmuusjärjestykseen.

Puhun tässä postauksessa VAIN

siitä, miten olen kokenut asian meidän kohdalla.

Maxin kolmekuukautis neuvolassa sain luonnollisesti tietää hänen painonsa ja voin näin meidän kesken sanoa, että tunsin suurta ylpeyttä kuullessani hänen painonsa. Kolmekuukautinen vauvani on saanut syntymästään, tähän hetkeen, painoa täysimetyksellä kokonaiset 2,6 kiloa. Minun maidollani!! Raskaana ollessani en laittanut vauvan ruokinta tavalle suurempia ajatuksia. Esikoinen on pullovauva ja keskimmäinen tissivauva, joten ajattelin kolmannesta tulevan kumpi tahansa ja se olisi fine. En kokenut suurta tarvetta kumpaakaan ruokinta tapaa kohtaan ja olin ajatellut raskauden aikana, että imetys sujuu, jos on sujuakseen. Tuli jopa ahdistava tunne ennen vauvan synnytystä, kun sairaalassa ollessani sain pumppaus opastusta siihen hetkeen kun palaisin synnäriltä osastolle. Imetyksestä puhuttiin hyvin pakonomaiseen sävyyn ja olin iloinen, että omaan näihin hetkiin suodattimen. Ensimmäisen lapsen äitinä olisin kokenut paineita mutta kolmannen lapsen äitinä en kokenut.

Kunnes tuli päivä,

jolloin vauva syntyi sektiolla, vuorokauden varoitusajalla. Ollessani juuri sektioituna, osastolla, tietämättä vauvastani muuta kuin sen, että hän on hengissä ja millaisilla mitoilla, tuli vahva tunne. Se vahva tunne kertoi sen, että haluan keinolla millä hyvänsä imettää vauvaani. Terveiden kirjoille taistelevaa sisupussia. Niinpä aloitin kuusi tuntia sektion jälkeen maidon käsin lypsämisen ja siitä lähtikin maitoa nousuun! Ei aikaakaan, kun huomasin pumppaavani maitoa pullotolkulla vauvalleni, joka sai aluksi maitoani 5 ml nenämahaletkun kautta.

Ensimmäiset päivät pumppasin maitoa kahden tunnin välein ja kiikutin maidot teholle, aarteeni käyttöön. Samaa pumppaus tahtia jatkoin päästyäni kotiin, vaikka vauva jäi sairaalaan. Vauvan ollessa sairaalassa, istuin sängyllä itkien ja pumppasin maitoa. Muistan aina sen hetken, kun sain seitsemän vuorokauden ikäisen vauvan syliin ja sain imettää häntä. Se hetki oli täydellinen. Asia minkä eteen olin tehnyt töitä, onnistui. Vauvan imuote oli keskosuudesta huolimatta mahtava. Siitä alkoi meidän yhteinen matkamme.

Imetys matkan

ensimmäisen kolmen viikon ajan, nenämahaletku ja tuttipullo tukivat maidon saantia ja noin puolentoista kuukauden iässä vauvan jaksaminen riitti siihen, että hän jaksoi syödä kaiken imetyksen kautta. Nyt viimeiset puolentoista kuukautta ateriat eivät tarvitse enää muita konsteja avukseen vaan apina jaksaa syödä koko vuorokauden ihan itse.

Nykyään imetys kertoja on vuorokaudessa tarpeeksi. Apina herää yöllä syömään yhdestä kerrasta kolmeen kertaan ja päivisin juo tunnin-viiden tunnin välein. Hyvin päiväkohtaisesti eikä mitenkään verrattavissa edelliseen päivään. Sanotaanko näin, että meillä mennään lapsentahtisesti. Toisinaan pienellä tankkauksella ja joskus jopa hartaudella, tunnin putkeen. Imetyksen hyvä puoli on se, että Max saa maitoa missä vaan, koska tahansa. Ei ole paikkaa, jossa en olisi imettänyt Maxia. Olen jopa jokusen kerran imettänyt häntä kolmen kilsan matkan sillein, että hän kannoin häntä työntäessäni vaunuja samalla.. Vauvan nälkä, kun ei odota vuoroaan.?

Kolmannen ja viimeisen vauvani kohdalla imetyksestä on tullut tärkeä hetki meidän matkallamme. Imetys. Se on ainutlaatuisen ihana matka, josta nautin täysin rinnoin. Syötän apinaa sitten tunnin välein tai viiden tunnin välein, niin jokainen imetyshetki on itselleni tärkeä pysähdys vauvan äärelle. Katsomaan häntä ja tuntemaan kiitollisuutta siitä, että hän on tässä ja tehnyt musta viimeisen kerran äidin.

Muistutan vielä, ruokit vauvaa millä keinoin tahansa, olet hyvä äiti – omalle lapsellesi paras äiti.?

-Ida

 

Lue myös:

Viikkokatsaus – kesäloma.

Seuraa matkaamme:

Instagramissa.