Hae
Elämänmakuista matkaa

Voi Iltalehti minkä teit.

Sanottiin ennen jutun julkituloa, ettei kannata lukea kommentteja mistään mutta arvatkaa mitä olen tehnyt? Lukenut Iltalehden Facebook sivustolla olevan jutun alle jokaisen ilmestyneen kommentin. Ihan jokaisen. Mitä haluan sanoa kommentin kirjoittajille? Kiitos. Kiitos siitä, että luitte juttuni ja kiitos siitä, että olette käyneet keskustelua asian tiimoilta erilaisista asioista. Olen pysynyt kartalla keskusteluista, tsemppaavista kommenteista, kauniista sanoistanne sekä tilanteeseen samaistumisesta. Maailmassa kaikki ei ole niin mustavalkoista ja meidän maailmaamme mahtuu värikkäitä ajatuksia ja se tekee keskustelusta rikkaampaa. Kiitän teitä jokaista siitä, että olette pitäneet keskustelun sävyn asiallisena koska en kolmen viikon ajan jännittänyt mitään muuta kuin tämän jutun esille tulemista sekä sitä millaisen vastaanoton saan.

Suoraan sanottuna jännitin millaisista viesteistä Instagramin DM boksi täyttyisi ja jumatsuikka! Se täyttyi. Toinen toistaan ihanimmista viesteistä – kiitos. Luin jokaisen viestin ja vastasin jokaiseen, ajatuksella. Ajatuksella vastaaminen on tärkeää, sillä se, että kertoo tuntemattomalle omasta tilanteestaan ja laittaa viestiä, on äärimmäisen iso asia. Otan sen kunniana ja siksi haluan aina istua rauhassa alas lukemaan viestin ja vastaamaan siihen ajatuksella.

Muutama sananen iltalehden jutusta.

Sain tosissaan kunnian päästä Iltalehden haastateltavaksi ja yhteydenoton saatuani, en uskonut asiaa. En todellakaan. Vielä kahdeksan kuukautta sitten aloittaessani Vaikuttajamedian alaisuudessa bloggaamisen, en uskonut itseeni. Suoraan sanottuna en uskonut itseeni edes lokakuun 16. päivä kun näin sydämensykkeen ruudussa ja tiesin jääväni raskauden kanssa ilman miestä. En uskonut itseeni silloin enkä oikeastaan uskonut missään vaiheessa raskautta. Eikä tätä yhtään parantanut se, että ulkopuolelta tuli tökeröitä lauseita abortista tai kyseenalaistettiin pärjäämistäni. (pärjäämisestä tulossa oma postauksensa koska se aihe vie tilaa.).

P@skasta raskausajasta ylösnouseminen.

Kuten jutussa kirjoitettiin, saadessani vauva kotiin, päästin irti kaikesta huonosta. Se tunne, kun seisoin ensimmäistä kertaa vauvojen teholla, oli yksi hirveistä tunteista koskaan. Seisoin vauvan vierellä, täynnä vihaa, katkeruutta, pelkoa, surua ja rakkautta eli tunnekirjavana. Kahden ja puolen viikon teho-osasto jakson jälkeen koitti meidän kotiinlähtömme aika, ja kotiin päästessä tunsin jättäneeni raskaan kiven sairaalaan. Sillä hetkellä, kun olin kotona kolmen lapseni kanssa, tiesin sydämessäni sen hetken ja tämän kokonaisuuden olevan parhain muoto meidän perheellemme.Jutussa mainittiin, että olen saanut keskusteluapua ja se ei ole mikään häpeä. Joskus entinen työkaverini sanoi, että jokaisen olisi hyvä käydä keskustelemassa ulkopuolisella ja nyt samaistun hänen lauseeseensa.  Mulla on ollut terapia käynnit tauolla nyt kesän ajan ja huomaan sen! Hahah. Olin niin tottunut siihen, että kahden viikon välein pääsen pysähtymään ajatuksieni kanssa, joten nyt sitä pikkuhiljaa huomaa miten terapiassa käyminen kuuluu omaan arkeen. Mutta onneksi ei enää montaa päivää, niin penkki kutsuu taas. Terapiassa käyminen on varmasti monelle kauhistuttava asia, joka herättää negatiivisia tuntemuksia. Niin mäkin ajattelin joskus, että se ei olisi munlaista varten mutta on se! Mieleni voi satakertaa paremmin terapian aloittamisen jälkeen ja olen saanut ihan hirmuisesti avaimia ajatuksien työstämineen.

Mitä jutun tekeminen merkitsi mulle?

Näytön paikkaa. Suoraan ja mutkittelematta sanoen. Jutun tekeminen oli mulle näytön paikka ja kunniatehtävä. Niin moni oli lynkannut raskauden aikana, epäillyt ja ottanut etäisyyttä, kääntänyt jopa selän. Joten kaiken sen jälkeen tuli tunne, että tämä on hetkeni. Hetkeni, jossa mun naamani komeilee ruudulla kuin ruudulla aamukahvia juodessa, bussimatkalla ollessa tai illan päätteeksi puhelinta selatessa, juuri sellaisena kuin olen ja olemme. En olisi tosissaan kymmenen kuukautta sitten uskonut, kun työpaikalla, ennen työvuoroa tein testin, että jonain päivänä voisin kohdata ihmiset asiani kanssa, ylpeänä ja häpeilemättä. Se matka minkä olen kulkenut tähän hetkeen saakka, on ollut tunteikas ja raskas, kuten huomata saattaa blogin ensimmäisiä tekstejä lukiessa. Mutta se on ollut myös opettavainen, herättävä ja näköiseni. Pidän lauantaista hetkeä yhtenä tärkeimmistä etapeista ja saavutuksista, jonka jälkeen voin todeta olevani helvetin ylpeä itsestäni.

Supisuomalaiseen tapaan kuuluu itsensä piilossa pitäminen, vähättelevä puhetapa ja saavutuksistaan hiljentyminen mutta kai sitä nyt kerran elämässä saa olla ylpeä? ?

-Ida

ps. Juttu luettavissa täältä.

Lue myös:

Kannattaisi harkita aborttia.

Sektio pelasti vauvan.

Seuraa meitä:

Instagramissa.