Hae
Elämänmakuista matkaa

Vahvan väsynyt mieli.

Tätä päivää odotin mutta samalla pahoin pelkäsin. Jo pitkään ilmoilla ollut prosessi, matka, ei mennyt sillein kuten hiljaa mielessäni toivoin. Kaikesta huolimatta halusin toivoa parempaa suuntaa. Nyt lähden kulkemaan sitä polkua pitkin mitä en olisi halunnut kulkea, jos olisin saanut valita. Mutta se mikä kaiken tämän keskellä lohduttaa, on se, että oli se polku sitten suora tai kivikkoinen, hyvä voittaa aina pahan. Tietenkin sitä aina toivoisi, että asiat hoidettaisiin suoraviivaisesti, sen enempää asioista vääntämättä sillä loppujen lopuksi, ketä asioista vääntäminen palvelee? Asia ei kuitenkaan muutu kivikkoisella polulla sillä lopputulos on sama. Asian päätös saattaa hidastua ja matkan varrella koen varmasti tunteita, jos millaisia. Sellaisia tunteita, että vahvan mieli voi olla väsynyt. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kivikkoisella polulla kävely tulee nostattamaan vanhoja haavoja auki mutta haluan luottaa siihen, että lopussa kiitos seisoo.

Kaiken tämän keskellä epätietoisuus on pahinta. Tietoa siitä, kuinka kauan prosessissa menee, on epämääräistä. Kukaan ei osaa sanoa yhtä oikeaa vastausta ja se pistää miettimään, että tämäkö sitä helvettiä sitten on? Alkuviikosta itkin silmät päästäni, mietin, että voisinpa kelata aikaa taaksepäin ja sanoa ”Anna mennä.”. Alkuviikosta olin ihan hirmu suruissani ja aivan yksin. Mutta tiedättekö mitä? Löysin siltin sen niin sanotun toivon murusen, olen selvinnyt pahemmastakin. Harva nousee ylös ja pitää perheensä kasassa sekä nousee aamuisin keittämään puuroa, rakentaen omaa unelmaansa – tätä. Vaatii ääretöntä itsensä kanssa työskentelyä, pysähtymistä ja avoimuutta, jotta pystyy luomaan nollasta jotain uutta ja vankempaa. En suinkaan ole matkallani valmis enkä usko, että kukaan voisi olla ihmisenä täysin valmis. Aina on kehittämistä ja uuden oppimista.

Voimattomuuden keskellä.

Se mitä tiedän, on se, että kaiken alkuviikosta koetun voimattomuuden keskellä haluan uskoa siihen, että omista periaatteistaan ja oikeuksistaan on pidettävä kiinni. Eikä taivuttava pelon tai epätoivon keskellä kenenkään toisen tahtotilaan. On kuunneltava itseään ja ajateltava itseään sekä lähimmäisiään. Mietittävä sitä, että mikä palvelee kokonaisuutta ja mikä on asia, minkä kanssa pystyy itse seisomaan suorassa. Mikään muu ei ole silmiin pistävää kuin karkuun luikkiva kissa, joka juoksee pahuuksia tehtyään selkä luimussa tuolin taakse piiloon.

Nämä kaikki ovat taas hetkiä, jolloin sitä pysähtyy miettimään, että mitä tapahtui? Mistä johtuen piste on tämä? Pohdin myös sitä, että onko tälläkin asialla tarkoituksensa. Joku tarkoitus kivikkoisella polulla on pakko olla ja on matkan pituus mikä tahansa, niin haluan uskoa siihen, että jotain hyvää se matka tuo elämääni. Kenties tarkoitus tekee minusta vieläkin vahvemman, en tiedä. Mutta sen tiedän, että tuo se mitä tahansa, niin seison polun päässä, maalissa voittajana.

vahvan väsynyt mieli.

Kaiken tämän yksityiselämässä meneillä olevan prosessin keskellä tulisi pystyä repeämään kolmeen eri suuntaan – vauvasta koululaisiin. Jokainen heistä tarvitsisi äitiään, huomiota paljon mutta koen etteivät saa sitä tasapuolisesti. Soimaan omasta riittämättömyydestä itseäni päivittäin. Jokainen lapsistani ansaitsisi saada huomiota, hellyyttä ja rakkautta heille kuuluvalla määrällä. Silloin kun sitä ollaan henkisen jaksamisen äärirajoilla ja mielen ollessa äärimmäisen väsynyt, niin huomaan ottavani hajurakoa kaikesta, missä mua vaadittaisiin. Sen sijaan, että ottaisin pienen hetken yksin, yhden lapsen kanssa.

Väsynyt mieli on ehkä oikein tapa kuvastamaan sitä, millainen myllerrys ajatuksissani tällä hetkellä on. Huomaan askeleiden tuntuvan raskailta ja mielen välillä vaipuvan väsymyksen partaalle. Sanotaan, että ei peruspositiivinen voi mieleltään väsyä mutta voi hän. Kokemuksen rintaäänestä tiedän, että myös hän, joka aina hymyilee ja tsemppaa muita, pitää lankoja käsissä ja toteuttaa unelmiaan, voi olla mieleltään väsynyt.

Mielellisestä väsymyksestä huolimatta lähden kulkemaan kivikkoista polkua juuri sellaisena kuin olen. Minun ei tarvitse luovuttaa eikä heittää hanskoja tiskiin. Voin olla pukematta ritarin haalaria päälleni ja laskea miekkani, ja lähteä kohti polkua omana itsenäni. Minuna, aitona ja juuri tämmöisenä millaisena olen tänä hetkenä.

Lopuksi sanon, että on se elämä aikamoinen matka. Kaikkinensa mutta siitä huolimatta en vaihtaisi kokonaisuutta pois, mistään hinnasta.

-Ida

 

Lue myös:

Apinanpoikanen.

Viikkokatsaus – monenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Seuraa meitä:

Instagramissa.