Hae
Elämänmakuista matkaa

Viikkokatsaus – ilta ilman vauvaa.

Viisikymmentäkaksi viikkoa myöhemmin pääsin lähtemään illaksi kotoa pois, ilman raskaana olemista tai lapsia. Niin, ajatelkaa, näin pitkä aika siitä on, kun olen viimeksi ollut yksin, ilman sitä, että olisin raskaana tai mulla olisi lapsi vieressä. Näin se aika rientää. Eilen pääsin tosissaan lähtemään kotoa pois, kaikkien kolmen jäädessä illaksi kummitädin kanssa meidän kotiimme. Ensimmäinen ilta ilman vauvaa oli tunteikas, erilainen kuin osasin odottaa mutta samalla myös hauska ja tarpeellinen.

Eilinen illanvietto, se, että sain ensimmäisen vapaanillan sitten 52 viikkoon, on tuonut tänään se, että olen saanut tuta nahoissani. Olen saanut tänään tuntea sen, miten lapseni, kaikki kolme, ovat tottuneet siihen, että äiti jos kuka on aina saatavilla. Kun tuleekin yhtäkkiä ilta, jolloin äiti ei olekaan siinä saatavilla, huoltamassa, hoivaamassa, vastaamassa, kokkaamassa, peittelemässä ja läsnä, niin siinä menee jokaisen lapsen pasmat aivan sekaisin. Vauvasta koululaiseen. Siinä vaiheessa he ketkä olivat kotiin jääneet, olivat aivan hukassa, kun ennalta tiedossa oleva äidin vapaaillan ilta tuli. Koululaiset tiesivät jo kauan siitä, että on tulossa lauantai-ilta, jolloin minä, äiti, lähden juhlimaan aikuisten kesken.

hetket ennen lähtöä.

Koko eilinen lähtö päivä oli ihan kamala. Koululaiset kiukuttelivat sitä, että äiti on lähdössä ulos eikä Max nukkunut juuri ollenkaan ennen iltapäivän tunteja. Sitä ennen jokaisella oli jokin huonosti, niin allekirjoittaneella kuin lapsilla. Tämä kertoneen kaikille sen, että äiti on aina tässä ja kun äiti ei olekaan, helvetti on irti. Meidän perheessämme ei olla todellakaan totuttu siihen, että täällä tuvassa joku muu ottaisi vetovastuun ja sen kertoi illan aikana saamani viestit. Joissa kerrottiin ikävästä ja siitä, että voisin jo tulla kotiin. Vaikka ymmärrän ikävän tunteen, kaipuun äitiä kohtaan niin siitä huolimatta oli sellainen olo, että puhelimen piippaus otti ja ärsytti.

Tästä päästään siihen, että meillä oli eilen äidin synttäreillä sellainen todella hauska tehtävä, jossa kirjoitettiin erilaisia sanoja paperille ja jokainen vuorollaan nosti paperin, esitti sanan sanattomasti joukkueellensa. Yksi sanoista oli Ida Paarnio, esittäjä osoitti minua, jotta hoksaisin vuorollani mitä sanassa haettiin mutta arvatkaa mitä? En tiennyt, en osannut heti nimetä itseäni nimenä vaan luettelin ihan ensimmäisenä sanan äiti. Sehän kuitenkin olen, äiti. Hauskaa peliä edeltävät viestit vain vahtisivat sitä tunnetta, että mikä ensisijaisesti olen. Se hetki ja eilinen ilta, jossa lapset eivät osittain pystyneet sopeutumaan poissaoloni loistamista, pisti miettimään tänä aamuna sitä, että tätäkö ainoastaan olen? Äiti. Jos itse näen itseni vain äitinä enkä Idana, niin millaisena muut näkevät minut? Millaisilla silmillä minua katsotaan. Mutta ennen kaikkea ajattelin sitä, että tätäkö elämäni on. Kotona olemista äitinä ja totta kai se on myös sitä, ja äitiys on iso osa minua mutta mikä muu osa on iso osa minua. Tunsin ja tunnen jatkuvasti äiti – tittelin määrittelevän minua ihmisenä. Samalla kun istuin sohvalla, tunsin, miten maito alkoi pakkaantumaan rintoihin ja tuli ajatus, että tässä kohdin tavallisesti olisin imettänyt jo.

tuhkimo tarina.

Miten ihana olikaan päästä valmiiseen pöytään, syödä ruokaa aikuisten kanssa, jutella aikuisten asioista ja pelata joukkuepelejä ilman, että kukaan suuttui häviöstä. Oli todella mahtavaa istua alas ja olla, palvelematta ketään. Mikä tunne se olikaan, kun sain syödä ruokani lämpimänä ja olla vain. Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja kotiin lähdön aika koitti kahdelta yöllä. Sillä hetkellä tuntui, että lompsin kotiin Tuhkimona ja riisuessani juhlavaatteet päältä, puin pyjaman niskaan ja otin vauvan syliin. Tuntien kuinka toisesta rinnasta valuu maitoa samalla kun vauva syö toisesta. Siinä minä istuin, äitinä, juhlavaatteiden ollessa myttynä lattialla.

Tänä aamuna herätessäni olin hetken ajan latautunein fiiliksin, kunnes kuuden tunnin hereillä olon jälkeen hoksaisin, että Max on viihtynyt tänään ainoastaan sylissä torkkuen. Koululaiset puolestaan ovat pitäneet huolen siitä, etten unohda tuomarin pestiä tai ole unohtanut yön aikana sitä millaista on omaa lyhyt pinna. Kenelläkään ei ole ollut tänään hyvä olla, jokainen on osoittanut mieltään poissaolostani ja kissakaan ei tullut tervehtimään heti aamulla herätessäni.

Lieneekö tämä kaikki perujaan siitä, että vietän liian vähän aikaa kodin seinien ulkopuolella ilman lapsia? En tiedä mutta sen tiedän, että tunne siitä, että olen vain, äiti on peruja siitä, että usein unohdan itseni ja omat haluni tarpeineen. Kenties olisi aika käydä useammin jossain ilman lapsia mutta sitten mietin, että voihan lapset ottaa aina mukaan, jotta en vaan pääsisi unohtamaan millä iteäni kutsuisin. Äiti.

-Ida

 

Lue myös:

Mistä haaveilen juuri nyt?