Hae
Elämänmakuista matkaa

Vuosi sitten kädessä oli raskaustesti ja pöydällä ero.

Apua. Tänään on 24.9.2021, joka tarkoittaa sitä, että vuosi sitten eilen tein positiivisen raskaustestin työpaikan vessassa ja menin totaalisen lukkoon ystäväni kanssa. En voinut uskoa, että raskaustesti olisi positiivinen. En vaan uskonut sitä, että koettuani juuri kohdunulkoisen raskauden, tulisin uudestaan raskaaksi. Parisuhde veteli viimeisiä ja oli oikeastaan jo selvää, että suhde tulisi päätökseen- ennemmin tai myöhemmin. Niinpä vuosi sitten tänä aamuna en tiennyt miten selviäisin raskaudesta, jos jäisin siihen yksin. En vaan osannut kuvitellakaan, että asiasta pääsisi eteenpäin. Täysjärkisenä. Positiivisen raskaustesti kädessä pelotti, valtavasti. Olin juuri tehnyt ajatus työtä erosta, nähnyt mahdollisuuksia ympärilläni ja tullut siihen tulokseen, että toisenlainen elämä odottaa minua.

Samalla kaikki pelotti. Entä jos suhde jatkuisi, kuten aina ennenkin on jatkunut, kun ero on nostettu pöytään? Entä jos tämä olisi taas kohdunulkoinen raskaus? Entä jos tämä onkin haamu positiivinen? Miten helvetissä kerron asiasta kumppanille, sitä pelkäsin eniten. Miten kertoa, että olen kaiken sotkun keskellä tullut raskaaksi. Sinä aamuna, kun tein raskaustestin, olin vessassa, yksin. Laitoin ystävälleni kuvan testistä ja hän laittoi olevansa tukena, tulee mitä tahansa vastaan.

raskaustesti kädessä ja ero.

Siitä mitä tuli vastaan, minulla ei ollut mitään hajua. En osannut kuuna päivänä kuvitella, että töksäytän raskausuutisen kesken aamuriidan. Sillä hetkellä tiesin, että vaikka miten toivoisin, mitä tekisin, mitä sanoisin, raskaus tulisi olemaan minun juttuni. Lapsi tulisi olemaan minun lapseni. Muistan aina sen katseen, muistan aina ne parin päivän kuluttua kuulemani sanat. Ne eivät koskaan pyyhkiydy mielestä. Ne sanat mielessä lähdin ystävälleni yöksi. Miettien, että mitä helvettiä tekisin?

Tekisin mitä tahansa, tiesin, että olisin tässä raskaudessa erilaisessa asetelmassa. Varhaisraskauden ultrassa minua onniteltiin, sanottiin tiedoissani oleva lähiomaisen nimi ja sillä hetkellä itkin. Itkin onnesta raskaudesta mutta itkin myös siitä, että tiesin ettei tiedoissa oleva lähiomainen tulisi olemaan lähiomaiseni. Enää. Tiesin, että soittaessani sydämen sykkivän, joutuisin valinnan eteen. Jumalauta valinnan tekeminen sattui sillä hetkellä. Itkin kokonaisen viikonlopun sitä, että olisin menettänyt elämäni rakkauden. Näin ajattelin. Ajattelin vuosi sitten menettäneeni elämäni rakkauden vaikka todellisuudessa synnyin uudestaan.

kahden valinnan vääryys.

Tuntui suunnattomalta vääryydeltä valita kahden väliltä, jäädä valinnan kanssa yksin ja kohdata kylmyys ja sydämettömyys. Vuosi sitten sattui ihan hiton paljon enkä ikinä kuvitellut selviäväni siitä. Se viikonloppu oli tuskallinen viikonloppu ja silloin mietin ihan tosissani abortin tekoa, jotta saisin menetetyn takaisin. Itkin enemmän kuin koskaan mutta onneksi minulla oli ystävät ympärillä. Aloin kuuntelemaan sydäntäni ja sitä mitä minä haluan. Päätin kantaa vastuun kahden ihmisen aikaansaannosta, kuunnella sydäntäni ja toteuttaa unelmani, yksin. Päätin, että pidän vauvan ja kasvatan hänet, yksin.

Sitä päätöstä en ole katunut kertaakaan. Pelännyt olen ihan hiton paljon. Varmaan enemmän kuin mistään muusta asiasta. Tunteet heittelivät raskauden aikana nollasta sataan ja olin niin yksin, niin hajalla ja henkisesti hakattu, ettei tosikaan. Monta kertaa mietin, että voisin ottaa paistinpannun käteen ja paukuttaa menemään, purkaakseni sen tuskan mitä sisällä koin. Pelkoni, epävarmuuteni ja mieleni synkkyys näkyi lähimmäisille mutta he eivät kertaakaan hylänneet, he eivät kertaakaan kääntäneet selkäänsä vaan he seisoivat tukenani.

hengitin vahvuuden sisälleni.

Raskaus kului ja kulutti. Raskaus oli raskasta aikaa enkä enää ikinä halua raskaaksi. Riskiraskaus toi omat haasteensa, vauvan menettämisen pelko omansa ja yksinäisyys koetteli mieltä. Oli epätoivoisia hetkeä, oman pärjäämisen kyseenalaistamista ja huolta huomisesta. Kunnes tuli päivä, jolloin apina syntyi ja seisoin hänen teho-osastonsa huoneessa. Seisoin viimeisillä voimillani, juuri sektiosta noustuani hänen sänkynsä vieressä ja itkin valtoimenaan. Annoin tulla ulos sen kaiken tuskan mitä raskauden aikana koin, päästin ulos vihani ja pettymykseni. Katsoin lastani ja mietin miten kukaan voi hylkää jotain niin kaunista ja viatonta. Samalla hengitin sisään kaiken vahvuuteni ja seisoin pitäen pyörätuolista tukea, silitin hengityskoneissa kiinni olevaa lastani ja tein päätöksen. Päätöksen siitä, että nyt päästän irti. Päästin irti ja tunsin oloni voimakkaaksi.

Siitä hetkestä se alkoi, Maxin syntymästä. Se vahvuus minkä kokosin sillä hetkellä, on vieläkin mukanani. Se, että rakastan apinaa 200% on suurin voimani. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan mutta sen tiedän, että meillä on nyt hyvä olla. Vuosi sitten plussasin ja erosin, monta kertaa kiitin siitä, että positiivinen raskaustesti oli pelastukseni. Katsoessani lastani nyt, tänä päivänä, olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Hän, joka katsoo minua suurilla siniruskeilla silmillään, on osoitus siitä, että elämässä pitää kuunnella omaa sydäntään.

Vuosi sitten kädessä oli positiivinen raskaustesti ja pöydällä sana, ero. Nyt käsissä on yli 6 kiloinen aurinkoinen, sinnikäs pakkaus, joka näyttää mitä vilpitön rakkaus on. Pöydällä sen sijaan on milloin leivänmurusia, milloin soseinen lusikka mutta rakkautta, sitä on tässä kodissa enemmän kuin milloinkaan.

Minä pystyin siihen, tähän kaikkeen. Ero tällä ajanjaksolla vuoden takaiseen on se, että nyt olen minä ja ihan helvetin onnellinen.

-Ida

 

Lue myös:

Päivä, jona plussasin.

Seuraa meitä:

Instagramissa.