Hae
Elämänmakuista matkaa

Imetys kokemukseni – ajassa taaksepäin.

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä imetysviikkoa ja ajatuksena on keskittää tällä viikolla postaukset imetyksen äärelle koska se on aiheena sen verran iso, ettei kaikki mahdu järkevästi samalle sivulle. Kirjoitin viimeksi imetyksestä postauksen heinäkuussa, jolloin Max oli kolmenkuukauden ikäinen ja siinä postauksessa kerron imetysmatkastamme teho-osastolta kolmenkuukauden ikään saakka. Voit lukea postauksen kattavasti täältä. Tänään pysähdyn pohtimaan kaikkia kolmea imetys kokemustani.

Imetys matkani vuonna 2011.

Tullessani äidiksi ensimmäisen kerran lähes 10-vuotta sitten, en osannut ottaa selvää imetyksestä. Silloin oletin, että jokainen äiti pystyy imettämään ja siinä uskossa lähdin kohti imetystaivalta. Esikoiseni synnyttyä alateitse, maito nousi heti ja imetys lähti oletukseni mukaan hyvin sujumaan. Siinä kuitenkin kävi niin, että imetys tyssäsi parissa viikossa enkä vielä tänä päivänä tiedä mihin se kaatui. Silloin puhuttiin siitä, kuinka maito ei noussutkaan tarpeeksi ja vauvan itkut rinnalla johtuivat siitä, että hän ei saanut tarpeeksi maitoa. Kuukauden ajan yritin imettää häntä ja se oli jatkuvaa huutoa. Puhuin myös neuvolassa asiasta ja sielläkin todettiin, että maitoa ei varmaan tule tarpeeksi ja korvike olisi hyvä aloittaa.

Niinpä aloitin noin 1,5kk iässä korvikkeen esikoisella, josta siitäkin tuli huutoa huudon perään. Piti todella montaa eri korviketta testata ennen kuin löytyi sellainen mikä ei hänelle aiheuttanut masukipua. Jälkikäteen olen vuosia viisaampana miettinyt, että en saanut tuohon maailman aikaan imetykseen tukea niin neuvolan puolelta kuin synnytyssairaalasta. Synnytyssairaalassa katsoivat imuotteen, joka kuuleman mukaan oli hyvä mutta neuvolassa imetystä ei tuettu millään tavalla. Tuntuu tänä päivänä, jopa siltä, että luovutin liian helposti. Toki, en ole tästä itseäni soimannut sillä vauva vastoi oikein upeaksi ja terveeksi myös korvikkeella.😘

Imetys matkani vuonna 2013.

Toisen kerran äidiksi päästessä, otin imetyksen suhteen toisenlaisen ajatuksen – onnistuu jos on onnistuakseen. Olin jo kokenut epäonnisen imetys matkan, josta en ollut saanut imetyksen suhteen positiivista fiilistä. Niinpä en oikein uskaltanut luottaa tähänkään imetys matkaan. Keskimmäisen alatiesynnytyksen jälkeen kävi sama kuin esikoisen kanssa, että maito nousi heti ja imuotekin löytyi hienosti. Siitä se sitten lähti hyvin soljuen eteenpäin. Samalla kun imetys sujui hienosti niin minusta tuntui, että en muuta tehnytkään kuin imettänyt. Olin 24/7, joko ruokin vauvaa tai sitten olin tuttina. Muistan ne lukuisan pitkät imetysmaratonit, joita oli yölläkin ja sen, miten vauva nukahti vain rinnalle.

Vauvalle ei kelvannut tutti eikä tuttipullo, joten ainut kuka häntä pystyi ruokkimaan, olin minä. Tästä syystä ei onnistunut lähteä ilman vauvaa minnekään saatikka saamaan omaa-aikaa sillä jokainen menoni piti yrittää sihdata imetyksien väliin. Siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Silloinkaan en saanut imetykseen henkistä tukea, mitä olisin ehkä kaivannut. Imetyksestä puhuttiin hyvin suppeasti – onnistuu, ei onnistu. Mitä sitä sen enempää siitä analysoimaan. Niinpä koin olevani aika yksin, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Imetys matkani vuonna 2021.

Kymmenen vuotta viisaampana ja kokeneempana lähdin imetysmatkalle kaksi kokemusta mielessäni, vain lohduttaessani itseäni, ettei mikään kerroista ole samanlainen. Tällä kertaa imetyksestä puhuttiin jo ollessani vuodelevossa, ennen synnytystä mutta ei kovin positiiviseen sävyyn. Imetys tuotiin esiin tärkeänä asiana mitä se toki onkin mutta samalla se tuotiin esiin ainoana hyvänä ruokinta muotona. Tästä rennolle minälle muodostui paineita koska en halunnut kokea epäonnistumista. Tällä kertaa vauva syntyi sektiolla ja maito ei ihan heti lähtenyt nousemaan mutta sain ohjeeksi lypsää käsin maitoa, sillä jokainen tippa olisi ensiarvoisen tärkeää. Tässäkin asiassa jouduin pysäyttämään hoitajan, joka antoi paperin, jossa kerrottiin mitä tulisi tehdä. Tällä kertaa osasin vaatia apua enkä jäänyt yksin asian kanssa. Jo seuraavana aamuna maito oli noussut, josta on varmasti kiittämistä käsinlypsyn jälkeen tehdyn säännöllisen pumppaamisen. Huomasin tässä imetyksen taipaleessa sen, miten paljon tuli uutta tietoa mistä en ollut ennen kuullut.

Niinpä tästä lähti kolmas imetysmatkani. Aluksi kolmannella vauvalla oli nenämahaletku, jota kautta hän sai pumpattua maitoani. Seitsemänvuorokauden iässä hän pääsi ensimmäisen kerran rinnalle ja siitä se sitten lähti. Sanotaanko näin, että tällä matkalla on ollut eniten pelko siitä, että imetys olisi jossain vaiheessa epäonnistunut. Niinä hetkinä, kun on tuntunut, että olen neuvoton, niin olen saanut tukea imetystuki-chatista tai facebook ryhmästä. Paikoista, joista en ollut kuullut ennen tätä raskautta.

yhteenvetona.

Kuten huomaatte, niin jokainen imetystarina voi olla erilainen. Yhdellä ihmisellä voi olla monenlaisia imetystarinoita taustalla mutta se mikä kaikkia tarinoita yhdistää, on imetystuki henkilön puuttuminen. Kahdella ensimmäisellä kierroksella en saanut nimeksikään tukea, kolmannen kohdalla hieman mutta sitäkin enemmän olen osannut itse hakea tukea haastaviin tilanteisiin. Olisi mahtavaa jos neuvoloihin voitaisiin lisätä imetysmyönteistä tukea ja panostaa imetyksen kokonaisvaltaiseen onnistumiseen, mielen haasteisiin sekä antamaan konkreettisia vinkkejä.

Millainen on sinun imetystarina?

Ida

 

Lue myös:

päivä sairaalassa.

Seuraa meitä:

Instagramissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *