Hae
Elämänmakuista matkaa

Teinivuoteni, voi äiti parka!

Eilen jakaessani Instagramin tarinaosioon kuvan itsestäni, teinivuosina tuli mieleen sitä kuvaa katsoessani, että voisin hetkeksi palata ajassa taaksepäin. Pysähtyä noin 17-vuotta taakse päin ja miettiä millaiset teinivuoteni olivat. Miettiessäni niitä vuosia, ajatuksissani on se, että toivoin ettei omat lapseni koskaan kokisi samanlaista teini elämää mitä itse koin ja elin. Sanotaan, että jokaisen tulee joskus kokeilla rajojansa mutta tarvitseeko niitä rajoja venyttää äärimmilleen? Omia teinivuosiani katsoessani, en voi kuin kokea sympatiaa porukoitani kohtaan. Paukuttaessani päätä seinään ja uhmatessani sen minkä kerkesin, on suunnaton onni, jos lapseni eivät samalle polulle lähde. Päätä saa paukuttaa mutta kohtuuden rajoissa. On myös onni, että on ja oli silloin porukat, jotka pitivät sinnikkäästi rajoista kiinni.

Seesteisestä äkkisyvään.

Teinivuoteni alkoivat seesteisesti ja olin todella tunnollinen tyttö. En koskaan lintsannut, menestyin koulusta, haaveilin milloin mistäkin urasta ja oli ylpeyden aihe koska olin kiltti, ja tottelin vanhempiani. Kunnes tulin noin viidentoista vuoden ikää, niin siitä se teini vuosien kokeilu sitten lähti. Kaveriporukka vaihtui ja yhteiset kiinnostuksen kohteet olivat kaikkea muuta kuin oppitunneilla istuminen. Ura haaveet jäivät ja tilalle tuli bailaaminen. Silloin se tuntui todella hauskalta ja muistan vieläkin kaikkien kaveriporukoiden nimet kasvoineen, ja sen kuinka hauskanpito yhdisti meitä siinä missä lintsaaminen. Tähän väliin täytyy huomauttaa, että olen vieläkin ystävä muutaman sen aikaisen kaverin kanssa ja olemme kaikki äitejä, hölmöilyistä oppineita. Joukossa tyhmyys tiivistyy, sen voin vaan sanoa.

Viidentoista vuoden iässä tein tuttavuutta alkoholiin, ensimmäisen kerran kirkkaalla viinalla. Sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran alkoholia join, karkasin kotoa ystävälleni ja join kaksin käsin. Muistan illasta sen, kuinka porukat ovat tulleet hakemaan minut. Valkoiselle pakettiautolle päästessäni, kaaduin ja sininen huulirasvani lensi lumihankeen. Siihen loppuu muistikuvani siitä illasta. Silloin tuntui nololta, kun porukat tulivat hakemaan mutta nyt, seitsemäntoista vuotta myöhemmin, totean sen oleva onni.

teinivuoteni – Bileissä hajosi tavarat.

Siihen loppui porukoiden haut koska jatkoi tyhmyyksien tekoani, salaa vanhemmilta -ainakin suurempien tyhmyyksien teot pystyin pitämään salassa. En narahtanut enää koskaan pahimmasta teosta omille vanhemmille mutta muun muassa ystävän vanhemmille narahdettiin. Pidimme heidän kotonansa bileet, salaa totta kai, ja bileiden tuoksinassa tavara, jos toinenkin hajosi. Muun muassa kiuaskivet. Vaikka omat vanhempani eivät sitä tiennyt, ystävän vanhemmat pitivät puhuttelun ja antoivat rangaistuksen – olinhan lähes 50/50 heidän kotonansa. Vaan en jatkossa ilman valvontaa.

Alkoholi kuului parisen vuotta nuoruus vuosieni viikonlopun vietto tapoihin. Sillä mitä alkoholia join, ei ollut merkitystä. Pääasia oli bileissä oleminen ja hauskanpito. Siihen aikaan sitä kuvittelin, että hauskanpitoon kuuluisi juoda itsensä humalatilaan, jossa kaikki hämärtyy ja kävely ei luonnistu. Voi jestas ne kerrat, kun kävelimme pitkin katuja vähissä vaatteissa, humalassa ja kaatuilimme. Silloin emme ketään porukasta hylänneet. Me jopa talutimme toisiamme sinne, minne olimme menossa. Luojalle kiitos, että kaveriporukan tyypit eivät koskaan hylänneet, muuten olisi voinut talvipakkasella se reissu olla viimeinen reissu minkä tein.

hyväksynnän hakemista väärällä tavalla.

Katsoessani teinivuosia, näen äärimmäisen rikkinäisen tytön, joka haki hyväksyntää muilta, niin pukeutumisellaan, käytöksellään kuin illanvietto tavallaan. Silloin ajattelin olevani tärkeä ja hyväksytty aloittaessani tupakanpolton eikä sitä lapsena ajattele, ettei tärkeyttä mitata tuollaisilla asioilla. Aikuisena sen tietää, että eihän se noin mene mutta lapsena sitä ei tiedä. Teininä itsensä arvostaminen muodostetiin toista kautta.

Kaiken pelleilyn keskellä koulumenestykseni laski kuin lehmän häntä. Aloin myöhästelemään kotiintulo ajoista, uhmasin porukoita, tuhlasin rahaa alkoholiin ja tupakkaan. Sain toki rangaistuksia tekosistani ja kärsin ne rangaistukset, vain päästessäni niistä tein kaiken uudestaan. Peruskoulun päättötodistus kädessä sain heittää hyvästit ammattikouluun menon suhteen ja lähdin kymppiluokalle. Se oli ehkä pieni pelastukseni.

Kymppiluokalla todistuksen keskiarvo nousi yli kolme numeroa ja jätin joka viikonloppuisen rettelöinnin. En kokonaan pois mutta harvensin. En myöhästynyt oppitunneilta ja aloin kuuntelemaan vanhempiani. Siihen vaadittiin se, että pari vuotta paukutin päätäni seinään ja sain siitä kiitoksesi surkean näköisen päättötodistuksen.

kiitän porukoita.

Ei ollut montaa hetkeä, kun olisin teinivuoteni aikana totellut vanhempiani tunnollisesti mutta muistan lukuista hetket, kun pyysin rahaa leffalippuun mutta ne menivätkin sitten kurkusta alas. Silloin en arvostanut sitä, että vanhempani tekivät pistotarkastuksia ja pyysivät välillä leffaliput nähtäväksi. Nyttemmin arvostan sitä koska vanhempieni tarkkaavaisuuden ja sitkeyden ansiosta pääsin 17-vuotiaana haluamaani työpaikkaan sekä kouluun.

Jos jotain vanhemmuudessa pelkään, niin tulevia teinivuosia. Sydämeni pohjasta toivon, että kukaan lapsistani lähde tallustamaan samanlaista idioottimaista polkua mitä itsekin tallustin. Teinivuosina sitä ei ajattele nenäänsä pidemmälle eikä tullut silloin mieleen, että yksikin pieni teko voisi johtaa surulliseen lopputulokseen.

Millaisia muistoja sinulla on teinivuosilta?

 

-Ida

(tässä tekstissä on vain pintaraapaisu ja teinivuosien pahimmat hetket tapahtumineen jätän kirjoittamatta.).

Lue myös:

viikkokatsaus – kun langat eivät ole käsissäni.

Seuraa meitä:

Instagramissa.