Hae
Elämänmakuista matkaa

Harmonisen vauvakuplan syvyyksissä.

Kerron teille nyt asian, jonka kertomista olen lykännyt ja asian, jonka ääneen sanominen pelottaa. En koskaan ajatellut, että näin voisi tapahtua enkä osannut ikinä kuvitella, että harmonisen vauvakuplan syvyyksissä menettäisin yhteyden muihin lapsiini. Ajatus siitä surettaa, tunne ja tieto siitä, että näin on käynyt, sattuu ihan hirveästi.

harmonisen vauvakuplan syvyyksissä.

Ensiksi se oli satunnaista. Hetken päästä viikoittaista ja salakavalasti siitä tuli päivittäistä. En aluksi edes huomannut mitä oli tapahtumassa. En kiinnittänyt siihen huomiota sillä satunnaisesta tuli päivittäistä, ihan huomaamatta. Se loppui, kun koululaiset lähtivät isälleen ja alkoi uudestaan, kun he tulivat isältään. Kuin veitsellä leikaten tunnelma ja mieli oli synkkä. Miten pahalta se tuntuikaan, kun elettyäni viikonlopun harmonisen vauvakuplan äärellä, se tullaan rikkomaan veitsellä leikaten. Kierre syntyi, syitä etsittiin. Päiviä seuraavaan isäviikonloppuun laskettiin. Ex-miehen puhelinlinjat kävivät kuumana, oma pinna oli kireänä. Sinne tänne ja tuonne pauhasin kodin tunnelmaa. Mietin, mitä oli tapahtunut, kun tuntui siltä, että koululaisten kanssa sai vääntää asiasta kuin asiasta. Mietin, että miksi en saisi olla vain harmonisen vauvakuplan syvyyksissä. Minä ja vauva.

ammensin iloa vauvasta.

Samalla kun mietin mitä on tapahtumassa, sukelsin syvemmälle vauvakuplaan. Uppouduin hetkiin vauvan kanssa ja ammensin iloa niistä hetkistä, kun sain olla vauvan kanssa. Hoidin nukkumaan laittamista pidempään, vaihdoin vaipan huolella ja sukelsin imetyksen hitauteen. Muina hetkinä pysähdyin niin kotitöiden kuin tietokoneen maailmaan, tein ruokaa ja hyysäsin. Ihan mitä tahansa muuta kuin laskeutumista koululaisten tasolle. Sinne en edes halunnut laskeutua. Siihen laskeutumista yritin välttää kaikin keinoin.

Harmonisessa vauvakuplassa sen sijaan viihdyin. Siellä oli hyvä olla ja siellä tuntui, että asiat ovat hyvin. Olin (ja olen) onnellinen ja nautin jokaisesta hetkestä vauvan kanssa. Pysähdyin olemaan läsnä, irrottauduin kaikesta muusta ja keskityin sen hetkiseen tilaan. Kunnes astuin toiseen tilaan, huomasin, miten tunnelma jäätyi ja kenelläkään ei ollut mukavaa. Ensiksi se oli satunnaista, sitten salakavalasti päivittäistä. Yhtäkkiä huomasin eläväni kahta hyvin erilaista maailmaa mutta vieläkään en ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

joskus olimme vahva kolmikko.

Sitten tuli puhelu, jossa kysyttiin ”Mitä hyvää sinun ja koululaisten välillä on?”, vastasin kysymykseen ”Ei mitään”. Kysyjä oli ihmeissään, mitään hyvää en keksinyt, vaikka hän kysyi asiaa uudestaan. En vaikka miten yritin. Kelasin aikaa taaksepäin, vain huomatakseni, että viimeksi olen vastannut kysymykseen toisen lailla noin puolivuotta sitten. Vielä päivänä, jolloin jouduin lähtemään Naistenklinikalle vuodelepoon, vietin aikaa koululaisten kanssa kolmisin. Silloin viimeksi tunsin miten vahva ja tiivis kolmikko olimme. Silloin viimeksi olin vahvasti sitä mieltä, että me olemme me.

Hiljalleen vauvan syntymän myötä tämä alkoi muuttumaan, murenemaan palasiksi. Ensiksi se oli satunnaista, sitten viikoittaista ja sitten päivittäistä. Olin sukeltanut syvälle vauvakuplaan, keskittäen kaiken energian vauvaan ja hoitaen kaksi muuta lastani sieltä mistä aita on matalin. Päällä on koko ajan ollut puhtaita vaatteita, lämmin ruoka pöydässä, läksyt tehtyinä ja leffaherkut kaapissa mutta kaikista tärkein on murentunut. Läsnäolevuus. Se, että olisin pysähtynyt vain koululaisia varten ilman muita ärsykkeitä. Ilman vauvaa, ilman puhelimeen sukeltamista, ilman kotitöitä ja ylipäätänsä ilman mitään mikä veisi huomioni muualle.

syy kaikelle löytyi peilistä.

Tämä tuntui surulliselta tajuta. Miten huono äiti olenkaan, kun päästin meidän perhesuhteemme näin huonolle tolalle? Monta kertaa, monta hetkeä olen miettinyt, että mikä koululaisten käytöksessä on vikana, kun he sillä tavalla toimivat minua vastaan, jokaisessa asiassa. Luin internetistä kaikenlaisia juttuja, etsien vastausta asiaan. Asiaan, jonka vastaus olisi tullut nopeammin, mikäli olisin katsonut peiliin.

Peilistä näkyi syy. Syy oli siinä, edessäni. Syy olin minä. Se, että unohdin olla rakastava, läsnä oleva ja vakaa äiti kahdelle muulle lapselle. Kuinka salakavalasti tässä olikaan käynyt. Kuinka hitaasti mutta myrkyllisesti olin kukistanut suhteeni kahteen muuhun lapseen uppoutuessani vauvakuplaan, jossa oli ja on yhä hyvä olla.  Aloin kelaamaan aikaa taakse päin, löytäen seuraamuksien syitä ja toistuvaa käytösmallia. Meissä jokaisessa mutta erityisesti minussa. Suurin syy oli se, että olin unohtanut kaksi muuta lastani.

apua ongelmaan.

Tunnistettuani ja myönnettyäni ongelman, päätin hakea apua. Soitin puheluita, kerroin tilanteesta ja siitä missä pisteessä olemme nyt sekä sen missä pisteessä olemme olleet ennen. Tuntui pahalta myöntää ääneen se, että viihdyin ainoastaan vauvakuplassa ja kaikenlaisessa muussa, koen olevani todella loppu ja erkaantunut. Häpeillen toin sen ilmi koska koin ja koen yhä, että olen huono äiti kokiessani viihtyväni paremmin ainoastaan vauvan seurassa. Ajattelin kuitenkin, että minun on sanottava se ääneen, jotta saan ammattilaisen apua tilanteeseen. Koskaan ei nimittäin ole myöhäistä korjata virheitä, ainakin näin haluan uskoa.

Tällä hetkellä meillä on ulkoisia tukimuotoja tilanteeseen ja voin sanoa, että jo parissa viikossa on tapahtunut pientä edistymistä. Olen tunnistanut päivistä hetkiä, joissa erityisesti koen hakeutuvani muuhun maailmaan ja niihin tilanteisiin on löytynyt ratkaisuita. Sen lisäksi olen tunnistanut päivistä niitä hetkiä, jolloin otamme ajan kolmisin, vauvan nukkuessa ja yleensä tämä hetki on iltapalalla.

Se tunne mikä tuli, kun kohtasin pitkästä aikaa päivän, jolloin nautin kokonaisen päivän ajan kaikkien lasten seurasta, oli ihana tunne. Tiedän, että yksi päivä ei korjaa kaikkea. Muutamat viikot eivät ole koko totuus mutta pienistä hetkistä on hyvä lähteä. Toivon kuitenkin, että tukimuotojen turvin saamme takaisin meidän yhteisen sävelemme. Meidän kolmen välisen tiiviin suhteen, jossa me taas painisimme ja juoksisimme hippaa. Nauraisimme kippurassa ja olisimme sohvassa yhdessä kasassa, meidän yksikkönämme.

Kyllä tästäkin selvitään.

Ida

 

Lue myös:

Synttäriviikko.

Seuraa meitä:

Instagramissa.