Hae
Elämänmakuista matkaa

Koululaisten uhma – kerran lensi lautanen.

Paljon puhutaan taaperoikäisen uhmasta mutta koululaisten uhmasta ei. Siitä, miten koululainen osaa yhtä lailla heittäytyä uhmakkaaksi vanhempiaan kohtaan. Tästä voidaan varmasti puhua myös esimurrosiästä tietynikäisen koululaisen kohdalla, mutta minä kutsun tätä vaihetta koululaisten uhmaksi. Enpä ajatellutkaan taaperoiän päättyessä, että jossain vaiheessa eteen tulisi uusi uhma vaihe. Sanottiin, että kun uhmaa taaperoiässä, on sitten esiteini-ikä helpompaa. Ei todellakaan ole! Tuntuu, että uhmaa on joka iässä ja välillä peiliin katsoessa tuumaan sitä olevan myös itselläni.

Koululaisten uhma.

Koululaisten uhmaa kuunnellessa sitä miettii, että missä kohdin vanhemmuutta on opettanut lapsilleen esimerkiksi seuraavia asioita.

Asioista vänkäämistä:

Miksi, oi miksi jokaisesta asiasta pitää vänkää, vinkua ja mankua? Mikään ei ole hyvä

Ei – sanan hokemista:

Mitä ikinä sanonkaan, mitä ikinä ohjeistankaan, EI on kova sana kaiken keskellä. EI sitä, EI tätä, EI joka puolella.

Ohjeiden ymmärtämättömyyttä:

Syömään, tulisitko syömään, nyt ois ruoka-aika, pöytään, syödäänhän nyt – lauseet tuntuvat olevan hepreaa mutta sen sijaa ärähtäen karjaistu SYÖMÄÄN! kantautuu korville mutta sen jälkeen olen mutsi, joka ragee.

Kiristys, uhkailu ja lahjonta – ei toimi!

Kiristys uhkailu ja lahjonta, siinä vanha kunnon kolmikko, jonka teho on hävinnyt aikapäivä sitten. Ensinnäkin en usko rangaistuksiin. Tarkoitan siis sitä, että jos lapsi saisi kiukkukohtauksen, ei esimerkiksi se ole mielestäni oikein, että hänet teljetään omaan huoneeseen. Taikka se, että lapsi unohtaisi tehdä läksyt toisivat mukanaan kotiarestia. Näitä tapoja sekä monia muita tapoja olen kokeillut ja huomannut, että rangaistus ei vaan toimi. En sano, etteikö lasta tulisi neuvoa tilanteissa tai pysäyttää, keskustella ja selvittää asiat mutta se, että tulee isompaa sanktiota teostaan tai tekemättä jättämistä, ei toimi.

Saatteko kiinni? Koululaisellakin on rajat mutta rajojen rikkomisesta ei opi, minun kokemuksestani, kotiarestilla tai plekkarin pois ottamisella. Toki tilanteissa, jossa mopo karkaa käsistä ja äiti on miljoona kertaa idiootti, rajoitan tietynlaisia etuja kuten peliaikaa mutta en supista lapsen tilaa yhteen neliöön, eväten häneltä asioita kokonaan.

Monta kertaa taaperoikäisen uhman ja myöhemmin päiväkotilaisen uhman, että varhaiskouluikäisen uhman keskellä toteutin kiristys, uhkailu ja lahjonta tapoja, kiinnittäen huomiota huonoon tekoon. Voi, että miten olenkaan kokeillut koululaisten kohdalla, jos millaisia tapoja ohjata lasta! Tällä hetkellä vain se, että puhuu rauhallisella äänellä ja lapsen tasolla toimisi mutta se on tavoista ainut mitä en jaksaisi miljoona kertaa toteuttaa!

Koululaisen uhma on raivostuttava.

Koululaisten uhma on otsikon mukainen – se on raivostuttava. Jestas miten monta kertaa olen menettänyt hermoni heidän kanssaan ja reagoinut erilaisilla tavoilla heidän uhmaansa. Niin itkien, nauraen, huutaen, ärähtäen, hiljaisesti, noteeraamatta, rauhallisesti, lapsen tasolle laskien – kaikki keinot ovat kokeiltu ja huomaan, että oma vireystila ja mieliala vaikuttaa omaan reagointi tapaan. En kuitenkaan sano, että mikään olisi kiveen hakatusti oikein tai väärin, jokainen tapa on elämänmakuinen tapa reagoida.

Meillä on kerran jopa lentänyt lautanen seinään, joskus silloin kun olin juuri eronnut ja ovesta oli kannettu viimeinenkin rompe pois, joku sanoi jonkun sillä hetkellä maailmani romauttavan sanan, heitin kukallisen lautasen seinään. Sen jälkeen keittiössä oleva väki hiljeni.

Mutta sillä hetkellä ei ollut voimia muuhun. Ei mihinkään ylimääräiseen. Sillä hetkellä kaikki oli vain liikaa. En tiedä miksi kerron tämän. Varmaan siksi, että haluan sanoa teille vanhemmille – joskus vanhemmuuden keskellä tekee virheitä ja joskus pienikin vastaan vänkääminen voi olla hermot kokonaan katkaisevat.

Ei lautaset aina lennä seinään.

Älkää kuitenkaan huoliko. Ei täällä ole tapana kaikkia kukkalautasia heitellä seinään. Mutta koululaisten tai minkä ikäisen lapsen tahansa uhma voi joskus olla todella raivostuttavan raskasta. Tiedättekö sen tunteen mikä on sillä hetkellä, kun jo heti herätessäsi kuulet nitinää, vänkäämistä ja vastaan pistämistä? Tiedättekö sen tunteen, kun aamupalaksi keitetty puuro onkin sinä aamuna maailmanloppu tai se kun kello lähenee nukkuma aikaa eikä päähän pistoksena tullut ”Nyt haluan alkaa leikkimään.”, toteudu?

Minä ainakin mietin noina ja lukuisina muina uhmakkaina hetkinä, että milloin tämä uhmaaminen loppuu? Kostoksi ajattelen sitten eläkepäivinä pistää samalla mitalla takaisin. Pitäisikö silloin olla itse niin ihana ja sanoa, en kestä katsella sinun naamaa ja tämän jälkeen itkeä, kun on nälkä.

Kohtalontovereita?

Ida

 

Lue myös:

Perhetyöntekijä hoiti vauvaa.

Ei kiitos etäkoulua.

Seuraa meitä:

Instagramissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *