Hae
Elämänmakuista matkaa

Mitä tekisin, jos kukaan ei katsoisi?

Heti aluksi kerrottakoon se, että olen todella arka mutta sisälläni roihuaa sellainen suuri palo tehdä asioita. Minulta puuttuu ämpäri kaupalla rohkeutta ja luottoa tehdä asioita mitä oikeasti haluaisin tehdä. Tähän postaukseen kerron sellaiset asiat, joita haluaisin tehdä mutta en ole uskaltanut tehdä. Osin sen vuoksi, että pelkään epäonnistumista ja osin sen vuoksi, että pelkään muiden ihmisten reaktiota. Alla voitte lukea viisi juttua mitä tekisin, jos kukaan ei katsoisi.

Jos kukaan ei näkisi, niin

Kulkisin ilman ripsienpidennyksiä.

Olen pitänyt ripsienpidennyksiä noin yhdeksän vuotta, jonka aikana ripsistä on ollut taukoa yhteensä parin vuoden verran. Vuosi meni yhteen soittoon mutta toinen vuosi on mennyt sellaisissa pikku pätkissä, satunnaisissa kuukauden tauoissa. Joten olen harkinnut ripsienpidennyksien pois ottamista mutta tiedättekö miksi en ole ottanut niitä pois? Siksi koska en pidä ulkonäöstäni ilman niitä. Pidän itseäni rumana ilman ripsienpidennyksiä ja se on aika kamalaa. Olen viimeksi nähnyt peilikuvani ilman pidennyksiä vuonna 2019 tammikuussa ja sen jälkeen olen yhtä jaksoisesti pitänyt ripsienpidennyksiä. Itselleni ne ovat sellainen suojahaarniska, jonka taakse kätkeytyä. Toki tuohan ne kivan lisän meikkiin ja helpottaa arkea mutta enemmän ripsienpidennykset ovat sellainen suojahaarniska.

Jos kukaan ei kuulisi enkä epäonnistuisi, niin

Perustaisin podcastin.

Pitkään haaveilin omasta youtube kanavasta MUTTA sittemmin olen alkanut muutaman kuukauden yhä enemmän ja enemmän haaveilemaan omasta podcastista. Mulla olisi nimikin valmiina ja ensimmäisen jakson sisältö nauhoitettuna, raakaversioksi MUTTA pelkään mitä muut ajattelisivat siitä. Kuuntelisiko kukaan yhden naisen höpinää vai olisiko podcast yksi pohjanoteeraus. En tiedä mutta hitto unelmoin siitä, että saisin ääneni muiden korville. Sitten tulee myös se, että osaanko tehdä podcastia. Onhan siinä kaikenlaisia teknisiä juttuja. Rohkeus puuttuu tässäkin asiassa ja mietin paljon sitä, että entä jos kukaan ei katsoisi eikä kuulisi, uskaltaisinko sitten?

Jos kukaan ei katsoisi, niin

Olisin kuvattavana.

Olen ollut kuvattavana silloin kun raskausviikkoja oli kasassa 30 ja ne kuvaukset olivat taivaallisen upeat. Niissä tosin oli myös sellainen juttu, että kompastuskiveni tuli esiin – en halunnut katsoa kameraan. En vaan osaa olla luontevasti ja tuntea oloani hyväksi toisen kuvattavana. Haluaisin kovasti mennä ammattikuvaajalle mutta en ole uskaltanut. Monia kuvaus hetkiä olen miettinyt mutta jättänyt toteuttamatta. Mulla on kameran edessä sellainen olo, että kuvaaja katsoisi vikalistaani kuvaushetkellä. Mietin vaan koko ajan, että mikä minussa on vikana ja millaisena kuvaaja minut näkee. Ihan sama onko kuvaaja tuttu vai tuntematon, se on yhtä vaikeaa. Tästä syystä kanavissani ei näy juurikaan kuvia, jotka eivät olisi itse otettuja selfie tyyppisiä kuvia.

Jos kukaan ei kuulisi, niin

Laulaisin karaokessa.

Lauluääntäni on pilkattu ja onhan se nyt aika harakan kuuloista hoilotusta mutta siitä huolimatta haaveilen karaokessa laulamisesta. Voisin laulaa karaokessa, jos kukaan ei kuulisi eikä katsoisi mutta harmi vaan, että ennen vanhaan kaikki baarit olivat täynnä. Nyt kun siellä ei ole väkeä, on ne tyyliin kiinni! Karaokeen minua ei saa, jos baarissa olisikin edes yksi kuuntelija. Ei lauluäänelläni Voice of Finland kisassa edettäisi edes ensimmäiseen vaiheeseen, mutta siltin tykkään hoilottaa menemään. Joskus laulan lenkkipolulla, tyhjällä sellaisella.

Jos kukaan ei olisi vieressä, niin

Ottaisin selfien kauppakeskuksessa tms. hälinäisessä paikassa.

Kamerarullassani on ehkä yksi kaupassa otettu selfie ja sen on vuodelta 2019 syyskuulta. Sittemmin en ole kaupassa selfietä ottanut. Kerran sometin kaupassa, muiden ihmisten keskellä, kun syötin apinaa penkillä ja halusin purkaa sen hetkisiä ajatuksia. Mutta ajatus siitä, että olisin kauppakeskuksessa ja alkaisin päivittämään siinä rennosti kävellessä storya taikka ottamaan selfietä, tuntuu vieraalta. Paitsi silloin, jos kukaan ei katsoisi eikä kuulisi, niin silloin somettaisin varmaan koko kauppareissuni – hahah!

Jos en miettisi mitä minusta ajatellaan, niin

Kulkisin kadulla, kääntämättä katsetta muualle.

Arvatkaa mikä jännittää kadulla kävellessä, jos joku kävelee vastaan? Se, että olisin rennosti katsoessani toista silmiin. Tykkään tervehtiä aina kaikkia seutumme ikäihmisiä ja katsonkin heitä silmiin mutta tervehdyksen jälkeen käännän katseeni aina muualle. Tuntuu, että olen ihan nolona ja häpeissäni. En oikein osaa tätä selittää mutta sama tunne on silloin, jos kävelen suuren ihmismassan ohitse. Pelkään luoda katsetta muihin koska mietin mitä minusta ajatellaan. Pahimmat hetket ovat silloin kun vastaan tulee mukiin menevä tyyppi – häntä en todellakaan kehtaa katsoa syvälle silmiin!

Jos kukaan ei katsoisi eikä kuulisi, tekisin monia asioita ja tiedän, että täällä ollaan tässä hetkessä eikä huomisessa. Siitä huolimatta rohkeuteni on piilossa ja sisälläni paljon sellaisia toiveita, jotka odottavat rohkeuden tulemista esiin.

Sitä hetkeä odotellessa.

MITÄ SINÄ TEKISIT, JOS KUKAAN EI KATSOISI?

Ida

 

Lue myös:

Tulevaisuuden haaveet.

Seuraa matkaamme:

Instassa

Facessa