Hae
Elämänmakuista matkaa

Mitä tapahtui vuosi sitten helmikuussa?

Kurkistin tammikuussa vuoden takaiseen aikaan, joten tein saman nyt. Kurkistin mitä tapahtui vuosi sitten helmikuussa. Samalla pohdin, että onko vuoden takaiseen postauksen ajankohtaiseen tapahtumaan tullut muutosta ja millaisia tunteita hetket saavat minussa nyt. Helmikuu oli aika tasainen postauksien suhteen ja siellä oli pyhitetty yksi viikko ystävänpäivän kirjeille mutta niitä pääsee lukemaan maanantaisen postauksen kautta.

Mitä tapahtui vuosi sitten?

Vuosi siten mietin, että mikä minusta tulee isona.

Tekstissä nostan esille sen, että haaveilen kätilön työstä. Haaveilen siitä yhä ja olen aina haaveillut. Siitä huolimatta en ole tehnyt töitä sen eteen vaan keskittynyt toisenlaisiin haaveisiin. En usko, että haaveet kätilön työstä koskaan häviää. Tiedän, että jos AMKkiin haluan, niin töitä olisi tehtävä aika paljon. Toistaiseksi en ole sinne polulle kovin hanakasti lähtenyt. Ehkä sitten joskus mutta ei juuri nyt.

rv 10 vs. rv 26

Uusi raskausviikko ja synnytyspelko.

Tekstiä lukiessani tekee mieli halata vuoden takaisista minua ja sanoa, älä huoli. Olin tosi yksinäinen ajatuksissani ja pelkäsin synnytystä todella paljon. Synnytys oli silloin mielessä suurena pelkona, ja onneksi en tuohon aikaan tiennyt mitä tuleman pitää. Muuten olisin perunut synnyttämisen! Vuosi sitten, kaksi kuukautta ennen synnytystä ja melkein neljä kuukautta ennen laskettuaikaa olisin halunnut piirtää tarinani toisin. Olin tuohon aikaa valmis menemään yksin synnyttämään koska yksin odottaminen ärsytti ja pelotti ihan hitokseen!

Luojan kiitos vuoden takainen ajan jakso on takana päin ja olen yhtä taistelua voimakkaampi. Katsoessani aikaa taakse päin, olen kiitollinen siitä, että en saanut kirjoittaa tarinaa kuten vuosi sitten toivoin. Sain nimittäin synnytykseen parhaimman tuen ikinä, äitini – häntä parempaa tukihenkilöä en olisi voinut saada kenestäkään muusta. En edes silloin, jos olisin saanut piirtää tarinan toisin.

Viime yö lasten kanssa.

Tämän yön muistan! Ihan karsea yö. Tuossa vaiheessa raskautta oli jo liitoskipuja, joten niiden kanssa kävely oli yhtä tuskaa. Onneksi ne kivut ovat takanapäin. En kaipaa yhtään raskaana olemista ja sen tuomia olotiloja mutta en myöskään tuota yötä, jolloin kaikki vaativat jotain. Kyseisiä öitä ei juuri enää ole. Ainoastaan vauva pitää huolen, että palvelu pelaa öisin – vaaditun verran.

Hyvää loppuelämää.

Jestas miten hajalla oli tuon viestin luettuani ja muistan tälläkin hetkellä sen tunteen mitä koin Vaikuttajamedian koulutuksessa, jossa olin samalla kun viestin sain. Tammikuun kolmas päivä minulle luvattiin asioiden menevän toisen lailla, puolitoista kuukautta odotin koska linja ei enää vain hälyttäisi. Puolitoista kuukautta myöhemmin sain viestin, jossa toivotettiin hyvää loppu elämää. Silloin se satutti ihan helvetisti mutta se oli samalla lopullinen irti päästäminen. Sen jälkeen pääsin vihdoin työstämään asioita ja pääsin irti löysästä hirrestä. Olin ja olen yhä vapaa eikä tarvitse enää koskaan elää henkisen kuluttamisen alaisuudessa. Nyt voisin sanoa, kiitos kun päästit minut irti.

Miniloma Flamingossa.

Vuosi sitten hiihtolomalla kävimme koululaisten kanssa Flamingossa ja voi miten ihana reissu meillä oli! Aivan täydellinen. Tuo jäi meidän viimeiseksi reissuksemme kolmisin koska vauva syntyi ennenaikaisesti. Muistelen tuota reissua lämmöllä ja rakkaudella. Meillä oli todella hauskaa ja rentoa yhdessä ollen, ja herkutellen. Nyt, vuotta myöhemmin tuli kaipuu aikaan koululaisten kanssa kolmisin. Harvoin mennään tai tehdään mitään kolmisin, joten olisi varmasti hyvä pyrkiä antamaan useammin aikaa kolmisin ja laittaa vauva muutamaksi tunniksi hoitoon. Ehkä me voisimme ensi kuussa tehdä jotain pientä ja kivaa yhdessä.

vuodessa tähän hetkeen.

Ilman tätä blogia, en varmasti muistaisi millaisia ajatuksia ja tapahtumia on päivittäin ollut. Sen verran mustissa vesissä uin vuosi sitten. Nyt kun katson tämänhetkistä tilannettani ja vertaan vuoden takaiseen, niin täytyy sanoa, että iso harppaus on tapahtunut. Tänään naurattaa, vuosi sitten ei naurattanut. Silloin olin aivan loppu, niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt puolestaan tuntuu, että voin jopa hengittää eikä tarvitse pelätä huomista. Voin tehdä juuri, miten itse haluan eikä tarvitse miettiä, kuin omaa perhettäni – meitä viittä. Kissa mukaan lukien. Sanotaan, että aika parantaa haavat. Se on totta. Sitä se aika tekee.

MISSÄ PISTEESSÄ SINÄ OLET VERRATTUNA VUODEN TAKAISEEN AIKAAN?

Ida

 

Lue myös:

Vuosi sitten.

Elämäni isoin jakso kelattuna.

Haaveet raskauden jälkeen.

Nähdään

Instassa

Facessa