Hae
Elämänmakuista matkaa

Ahdistaa ja pelottaa sota, kuka halaa minua?

Ahdistaa. Ahdistaa ihan hitosti tällä hetkellä. Herään aamuisin siihen tunteeseen, että edellispäivän uutiset kuristavat kurkkua. Näen öisin painajaisia siitä, miten minä lapsineen olemme milloin roskapöntössä piilossa ja milloin kaapattuina. Tuska, pelko ja epätietoisuus mitä kannan mukanani ovat hirveitä tunteita. Tiedän, että en ole ainut mutta siitä huolimatta olen kaksi viikkoa ollut hiljaa koska en ole halunnut tuoda kanavilleni ajatuksiani tämänhetkisestä sodasta. Samaan aikaan kun olen postannut sisältöäni, olen toimittanut Ukrainan pakolaisille kymmenen kassillista vaatteita, ruokaa ja leluja – lämpimiä takkeja sekä vedestä tehtäviä ruokia.

Samaan aikaan kun olen näyttänyt kanavissani, että elämä jatkuu, olen tehnyt plan b listan. Täyttänyt kaappejani kuiva-aineista, ostanut retkikeittimen ja tilannut passikuvat. Kaiken sen takana mitä blogissani ja Instagramissani näytän, on piilossa pelkoa ja itkua. Suunnitelmia siitä, että mitä tulisi tehdä, jos uhka iskee suomeen? Suunnitelma on olemassa, vain reppu, jossa on välttämättömät tavarat, tulee pakata. Näin paljon minua pelottaa tällä hetkellä. Öisin ahdistaa, tekisi mieli käpertyä kainaloon. Sen sijaan lupaan joka ilta lapsilleni, saamme nukkua ensi yönä turvassa – heitäkin pelottaa mutta pitäessäni omaa pelkoa sisälläni, näytän lapsille, kuinka arki jatkuu normaalisti.

Normaalin keskellä suunnittelemme muuttoa ja samalla mietin, että kannattaako tässä muuttaa?

Pitäisikö sittenkin olla muuttamatta ja sen sijaan myydä tavaroita pois, valmistautua pahimpaan. Entä jos lähdemme maasta, minne menemme? Sen jo tiedän, se on läheisen kanssa päätetty. Sillä hetkellä jättäisin kaiken taakseni. Ottaisin tärkeimmät mukaani. Vauvan kantoreppuun, rinkan selkään ja koululaiset reppuineen kumpaakin käteen. Kissan kantokopassa mukaan. Sillä hetkellä jättäisimme kaiken taaksemme emmekä koskaan palaisin. Rakentaisimme uuden alun toisaalla.

ahdistaa ja pelottaa.

En voi pysähtyä kokonaan elämästä. On elettävä, pidettävä normaalia päivärytmiä yllä ja iloittava lasten kanssa mahdollisen uuden kodin tuomista eduista. Kuten neljästä huoneesta, lähes sadan neliön tilasta ja saunasta sekä omasta pihasta. Samaan aikaan mietin mielessäni, että mitä pakkaisin rinkkaan, jossa kulkisi tärkeimmät tavarat mukaan. Saisinko otettua rattaat myös, jotta tavarakoria pystyisi hyödyntämään? Lasten vuoksi tulevaa on suunniteltava ja elämää jatkettava. Päivittäin iloitaan asioita yhdessä ja päivittäin pelkään mielessäni sitä, että lapsistani tulisi sota-ajan pakolaisia. Saisinko pidettyä heidät pahimman sattuessa turvassa?

Totta helvetissä saisin. Tekisin kaikkeni, että he pysyisivät turvassa ja pääsisimme pakoon, aloittamaan kaiken alusta. Jättämällä taaksemme kodin, jossa on muistoja ja merkityksellisiä asioita. Koti. Sen menettäisimme mutta sen menetyksen kestäisin. Sitä puolestani en ikinä kestäisi, jos menettäisin tärkeimpäni eli lapset, sodalle. Pelkkä ajatuskin itkettää ja sen vuoksi pidän lapsilla iloa yllä, halaan heitä paljon ja kerron pitäväni turvassa.

Iltaisin halaan tyynyä, vedän peiton päälle lämmittämään ja mietin,

että kuka halaa minua ja sanoo, pidän sinut turvassa?

Ida

 

Lue myös:

Erosta selviäminen yksinhuoltajana.

Meitä voi seurata myös:

Instassa

Facessa