Hae
Elämänmakuista matkaa

Kuolemasta keskusteleminen lapsen kanssa.

Minulla ei todellakaan ole yhtä oikeaa vastausta tai ajatusta siihen, että kuinka kuolemasta voisi keskustella lapsen kanssa. Tämä on itselleni aiheena todella arka ja tunnen suunnatonta surua pelkästä ajatuksesta. Ajatus siitä, että lapseni menettäisivät minut tai minä lapset, on kamala. Pelkkä ajatus kuristaa kurkkua ja alan itkemään. Pelkään kuolemaa aivan suunnattomasti ja joka ilta käyn nukkumaan peläten, että jotain sattuu yöllä. Kuolemasta keskusteleminen lapsen kanssa ei ole vahvuuteni, mutta sen on pakollinen asia, josta lapsen kanssa täytyy keskustella. Tosin meidän keskustelumme menee aina itkuksi, molemmin puolin. Sitten sanomme, olemme aina yhdessä – ainakin satavuotta ja ikuisesti. Tämä lohduttaa kaikkia meistä. Meitä lohduttaa ajatus siitä, että meillä on aina, toisemme tapahtuivat mitä tahansa.

kuolemasta

Kuoleman jälkeen, mitä tapahtuu?

Olemme keskustelleet lasten kanssa, että kuoleman jälkeen pääsee pilvien pääse liukuportailla ja niissä vaatteissa, joissa ihminen haudataan tärkeimpien unilelujen kanssa. Kuoleman jälkeen mielestäni ihminen voi muuttua miksikä vain – kukasta eläimeen. Tärkein ja lohduttavin ajatus minulle on ollut se, että kuoleman jälkeen näemme yhä tärkeimpämme. Sanon aina lapsilleni,

On äiti missä vain tai mikä tahansa vain, äiti suojelee sinua aina ja on sinun vierelläsi aina.

Kuolemassa minua pelottaa se, että en ole enää lasteni kanssa. En pysty enää suojelemaan heitä, halaamaan heitä enkä elämään heidän kanssaan. Mietin, että jos näen enkelinä, että heille tapahtuu epäoikeudenmukaisia asioita, kuinka pystyisin estämään sen ja puolustamaan heitä? Minusta tulee kävelevä enkeli, joka taklaa heidän polultaan ilkeät ihmiset pois ja joka ilta sanoo hyvät yöt, vaikka he eivät kuulisikaan. Kuolema on äärimmäisen pelottaja ajatus ja kuolemasta keskusteleminen lapsen kanssa tuntuu pahalta. Itkien kerron ja kyselen miten he näkevät ihmisen elämän kuoleman jälkeen.

Vahvistan heidän ajatuksiaan ja tuen niitä. Keskustelen kuolemasta aina kuin he haluavat. Luonnollisesti he miettivät, että mitä heille tapahtuu, jos äiti nyt kuolisi. Vakuutan ja lupaan, että heidän isänsä huolehtii heistä aina mutta siinä vaiheessa itken vielä enemmän. Mietin, että kuka huolehtisi vauvasta, jos minä kuolisin?

kuolemasta

Mihin vauva menisi, jos kuolisin?

Näin meidän kesken sanon tämän asian. En koskaan haluaisi, että vauvalla olisi pienintäkään mahdollisuutta missä tahansa ikäänsä joutua toisen biologiansa vastuulle. Tästä syystä olen miettinyt oheishuoltajuutta ja minulla on siihen kaksi vaihtoehtoa. Toivoisin, että saisin apinalle oheishuoltajan, jotta voisin luottaa siihen, että hänellä on turvallinen paikka kasvaa, jos minua ei olisi tai jos minulle sattuisi jotain. Onneksi voin myös luottaa siihen, että läheiseni pitävät huolen siitä, että apina ei koskaan joutuisi toisen biologiansa katon alle kasvamaan. Se ei ole minun lapseni paikka kasvaa ja sen eteen taistelen.

Kuoleman suhteen tekisi mieli olla sellainen off-nappula, joka sulkee ajatukset kuolemasta pois. Ajatus on joka kerta yhtä raskas ja surullinen, pelottava ja kurkkua kuristava. Elämä on tässä ja nyt, ja haluan olla lasteni kanssa ainakin sata vuotta ja ikuisesti. Haluan nähdä heidän isot elämänsä etapit, tukea heidän elämänmittaista matkaa ja olla aina siinä kun äiti titteli kajahtaa ilmoille.

Yhdestä lapsesta sanon, tämä on minun. Kahdesta lapsesta sanon, tämä on meidän. Huolta pidän kaikista 200% – läpi elämänmittaisen matkan.

Onko sinun luonteva keskustella kuolemasta lapsen kanssa?

Ida

 

Lue myös:

Viikko 9 – yhden vanhemman 200% työ.

Seuraa meitä:

Instassa