Maanataiaamu – yksin hereillä.
Harvassa on kolme lapsisessa perheessä, jossa on puolitoistavuotias kissa, tilaisuus olla aamuisin yksin hereillä. Tänä aamuna on sellainen harvinaisuus, jonka tosin meinasin ensiksi jättää käyttämättä. Vauva heräsi maidolle kello 05:30 ja imetettyäni hänet, seisoin sängyn vieressä hiukset sekaisin. Valkoinen, kieltä näyttävä t-paitani päällä seisoin siinä hetken ja mietin, että vedänkö jalkaan verkkarit ja suuntaan alakertaan vai sukellanko harmaisiin lakanoihini. Mietin hiuksen pörröisinä asiaa tosi pitkään, ja samalla kuuntelin kuinka kissa odottaa minua aulassa, kehräten.
Tein päätöksen sipsutella kylpyhuoneeseen pukemaan verkkareita. Oli todella kylmä, joten otin päälle myös harmaan hupparini. Maanantaiaamu, paras tapa aloittaa viikko on olla hetken yksin hereillä. Alakertaan sipsuteltuani laitoin kahvin keittimen päälle ja istahdin hetkeksi sohvalle, ilman puhelinta. Pysähdyin pimeässä olohuoneessa, jonne juuri ja juuri yritti pilkottaa katulamput. Mitä kaikkea tämä koti onkaan kokenut, pohdin. Katselin ympärilleni, vaatteiden lämmittäessä minua. Enää ei palellut mutta hiukset olivat yhä sekaisin.
Viimeinen maanantaiaamu vanhassa kodissa.
Tämä aikainen maanantaiaamu on viimeinen aamu vanhassa kodissamme. Kodissa, joka on nähnyt ja kokenut paljon. Tässä kodissa on tapahtunut monenlaisia asioita. Edellisen kodin seinät, jossa asuimme, ei nähnyt niin kirjavia elämän käänteitä, joita tämä koti on nähnyt. Tässä kodissa on eletty monenlaisissa tunteiden kirjoissa ja erilaisissa perheenmuodoissa. Tässä kodissa on paljon muistoja. Menen mihin tahansa tilaan, mihin tahansa nurkkaan, muistan muistoja, joita tämän kodin seinät ovat nähneet. Ne muistot eivät aina ole kauneimmat mutta ne muistot ovat muovanneet meitä, tuoneet meidän perheeseemme vauvan ja kissan. He ovat kauniita muistoja. Tämän vanhan kodin kauneimmat muistot. Niin hassulta kun se kuulostaakin, niin kodissa, jossa olen itkenyt eniten, olen myös kasvattanut rakkaudella parhainten.
Tämä on viimeinen aamu vanhassa kodissa. Katselen ympärilleni ja näen keskeneräisiä asioita. Mietin mitä tulisi pakata ja laitanko vielä entiselle työkaverille viestiä muuttopäivästä. Meitä on muuttamassa jo kourallinen aikuisia mutta entinen työkaverini tarjoutui tulemaan jeesaa, ja häntä olisi kiva nähdä. Hänen kanssaan juttu luisti ja oli hauskaa. Ihana tyyppi. Kuten moni muukin entisen työpaikkani tyyppi. Ehkä joku lukee näitä tekstejä ja miettii, että missä pisteessä se Ida nyt on, onpa sille kaikenlaista tapahtunut. Niin on. Tiedän myös, että yksi entisistä työkavereistani ei varmaan vieläkään puhuttele minua etunimellä vaan entisellä sukunimelläni. Se on jäänyt parhainten mieleen ja musta se on aika siisti juttu.
Vanhan kodin viimeaikaiset tapahtumat.
Vanha koti katselee vielä viime hetken käänteitä, joista uusimpana on se, että vauva oppi sunnuntaina nousemaan sohvaa vasten polvilleen. Hän on treenaillut taitoaan sängyssä, laitaa vasten mutta eilen nousi ensimmäistä sohvaa vasten. Pyllähdettyään siitä, hän suutahti minulle – lähimpänä häntä olevalle koska luonnollisesti se oli varmasti minun vikani. Toinen hetki, jossa vauva on viikonloppuna osoittanut suutahtamisensa, on ollut se, kun hän ei saanut kaukosäätimestä televisiota päälle. Hän laittoi kaukosäätimen suuhunsa, loi katseen seinällä olevaan televisioon ja pillahti! Televisio ei mennyt lukuisista yrityksistä päälle. Vauva on tähän asti ollut tyyppi, joka ei mistään pillastu, joten olin iloinen, kun hän näytti harmistuneensa asiasta, jonka opettelua hän kovasti yritti. Yrittämisen taitoa hän on näyttänyt lukuisissa asioissa, joita on opetellut mutta onhan se hienoa, että osaa näyttää myös hermostumisen taidon.
Jokaisen tulee joskus saada hermostua, se kuuluu elämään. Katsellessani ympärille näen kaaoksen, joka nurkassa. Samalla pohdin, että tämä on ensimmäinen muutto ikinä, jossa en stressaa mitään. Pakkaaminen on hyvällä mallilla ja loppu viikon suunnitelmat pakkailuiden ja ruokailuiden osalta tehtynä. Tässä ei ole mitään huolenhäivää. Ei vaikka uudessa kodissa tulee aluksi olemaan väljää enkä saa sinne heti kaikkia tarvittavia kalusteita. Sanomattakin on selvää, että 20 neliötä tarvitsee enemmän verhoja, mattoja ja valaisimia. Siinä missä noin viisi-kuusi vuotta sitten suuntasin ostamaan kaiken tarvittavan velaksi, tämä päivänä koluan toria ja ostan sen mihin rahat riittävät, ja mitä oikeasti tarvitsen.
Koti, joka tuo lisää tilaa mukanaan, ei tarvitse heti kaikkia kalusteita ja materialistia hyödykkeitä. Uudessa kodissa riittää, että muutan sinne vanhoilla tavaroillamme ja uudella, kolmen euron muovisella veden heitto kapustalla. Onhan uuden kodin sauna korkattava heti sunnuntaina. Tämän viikon sunnuntaina.
Uuden kodin alku.
Tämän viikon sunnuntai on uuden kodin ensimmäinen aamu. Samalla se on ensimmäinen aamu loppuelämän kodissamme. Enää en koskaan muuta vuokra-asunnosta toiseen. Ehkä joskus voin ostaa oman asunnon tai sitten muuttaa Espanjaan, kuten olen aina haaveillut. Luitteko eilisen postauksen, jossa kerroin suuren paljastuksen? Se paljastus on sellainen, jonka ansiosta voin sinne Espanjaan joskus muuttaa. Paljastuksen myötä voin myös joskus ostaa jotain uutta ja omaa.
Mikä tärkeintä, velkajärjestelyn myötä tuleman olemaan taloudellisesti vakaa ja vapaa. Tämä muutto ja alkanut velkajärjestely ovat uuden kodin, uudet alut, joita on hyvä rakentaa viimeisen vuoden aikana rakennetulle vankalle pohjalle. Kello on nyt varttia vaille seitsemän ja vauva nukkuu vielä. Koululaiset ovat isällään ja kissa mitä ilmeisemmin yläkerrassa. Hiukseni ovat yhä sekaisin mutta mieleni on virkeä. Kerrankin, pitkästä aikaa vuosiin, minulla on selkeä näkymä tulevaisuudesta ja luotto siihen, että uuteen kotiin muuttaminen parantaa asumisenlaatua sekä henkistä hyvinvointia.
Uuden kodin alku on alku, jonka meidän perheemme ansaitsee. Uusi koti tulee olemaan meidän kotimme, josta me teemme meidän näköisemme – yhdessä. Enää neljä yötä siihen, että saamme avaimet kotiimme, jossa on yli 20 neliötä enemmän tilaa.
Ihanaa maanantaiaamua just sulle!
Ida
Lue myös:
Seuraa meitä: