Hae
Elämänmakuista matkaa

Paluu lomalta.

Täällä taas, paluu lomalta! En suinkaan palannut kokonaan vaan kevennetylle viikolla. Tavallisesti olen julkaissut jopa seitsemän postausta viikossa mutta ainakin tämän viikon kevennän tahtia ja julkaisen ”vain” 5 postausta. Tänään, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina sekä sunnuntaina. Miltä tämä kuulostaa teidän mielestänne?

Istuin viime viikolla psykiatrin vastaanotolla ja muistan sanoneeni ”Mä tarvitsen tätä.”. Enkä suinkaan lomaa bloggaamisesta taikka lapsista tai kotitöistä vaan pikemminkin aikaa itselleni, tilaa hengittää. Kuten lääkärini kerran sanoi, sinun pitäisi saada tilaa hengittää. Nyt olen harjoitellut tilan ottamista, edellisviikon blogiloman avulla. Tosin, rehellisesti sanon, että vaikka palasin lomalta, niin en täysin rentoutunut ole. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa. Viime viikko oli alkuviikosta sellaista uuteen totuttelua. Miten outoa olikaan istua illalla, ilman tietokoneen näppäimistön naputtelua ja vieläpä niin, että istuin sillein monta iltaa putkeen. Tein kuitenkin lomallani havaintoja itsestäni ja aion pyrkiä koko kesän ajattelemaan omaa napaani sekä perhettäni.

paluu lomalta, oivalluksien kanssa.

Olen tiedostanut viikkoja, kuukausia ja yli vuoden se, että minut on keitetty aikamoisessa sopassa. Sellaisessa sopassa missä on niin paljon hämmentäjiä, että joskus tulee sellainen olo, että antakaa minun olla. Tämä tunne on vahvistunut ja koko ajan olen ahdistunut entistä enemmän ympärillä olevista tapahtumista. Samaa aikaa, kun koulusta tulee Wilma viestiä, juttelen läheisen kanssa puhelimessa, jonne saan tappouhkauksen sillä hetkellä, kun tytär koittaa soittaa kertoakseen olevansa kotona, vauvan nukkuessa vaunuissa. Vaunuissa, joita työnnän selkä märkänä koska kannan repullista ruokaa kotiin. Miltä kuulostaa? Normi päivältäni. Tämmöistä minulla on ollut, jatkuvalla syötöllä. Ehkä tässä kohdin vuotta, monenlaisten käänteiden jälkeen ei tarvitse erikseen sanoa, että toissa viikolla saamani tappouhkaus oli kirsikka kakun päällä. Sen jälkeen edessäni sumeni ja tunsin, että nyt en enää jaksa. Jos sillä hetkellä olisi ollut rahaa, olisin pakannut itseni ja lapseni lentokoneeseen, kertomatta kenellekään, että lähdimme lomalle.

Tämä tunne ja sen jälkeiset hetket, ajatukset ja voimavarojen hiipuminen oli merkki siitä, että nyt on opeteltava hengittämään. Helppoa se ei ole. Etenkään minulle, joka olen pitänyt puolitoistavuotta lankoja omissa käsissä ja rutinoiden asioita hoitanut. Yhtäkkiä illoista tippui tuttu rutiini, bloggaaminen. Olin aivan hukassa mutta samalla löysin kodistamme television ja sitä myötä uuden sarjan. Katsoin tiistaina jakson, sitten toisen ja oho, kolmannen myös. Samalla kuulin miten puhelimeen tulee viestejä. Sillä hetkellä olin itsekäs, valitsin ne mihin vastaan ja loput jätin myöhemmälle. Näiden havaintojen äärellä olen ollut edellisviikon. Minulla on lupa toimia näin, miten olen edellisviikon toiminut. Minulla on lupa hengittää ja olla vastaamatta puhelimeen taikka olla voitelematta leipää. Saan ottaa omaa tilaa.

hengitän, poden samalla huonoa omaatuntoa.

Kyllä. Poden tästä samalla huonoa omaatuntoa. Samalla kun tuntuu, että juuri nyt on minun hetkeni tuoda blogimaailmaan jalkaa oven väliin ja nostaa näkyvyyttäni, linjan toisessa päässä kuulemani sanat vievät yöunet ja haluan juosta karkuun. Miksi juuri sillä hetkellä, kun olisi minun aikani luoda pohjaa mahdolliselle uralleni? Tosin, tilanteet eivät koskaan kysy lupaa tullakseen. Niin kuin ei toissa viikkoinenkaan puhelu viesteineen kysynyt. Jos asioita kuitenkin miettii positiivisen kautta, niin ehkä se oli sellainen hetki, jossa minun mieleni ja fyysinen oloni pystyi ilmoittamaan, että nyt Paarnion Rouva, hengitä ja etäänny kaikesta.

Näillä sanoin kuvailisin tämänhetkistä ajatustani siitä, että mihin käytän aikani ja kenelle, ja mille teen tilaa. Pitkästä aikaa aikoihin tunne esimerkiksi kesästä sellaista vapauden tunnetta. Meillä ei ole sovittuna mitään muuta kuin heinäkuinen viikon reissu hyvinvointi lomalle. Siinä se. Näin se saakin olla. Tarvitsen kesältä tilaa hengittää, istua auringossa ja syödä jäätelöä samalla kun pienin nukkuu, ja isommat pomppivat trampoliinilla. Meidän perheemme tarvitsee tämän kesän ja sen tuoman tilan, juuri meille. Ilman muuta teemme asioita yhdessä ja mahdollisesti porukalla mutta yhtään en suunnittele etukäteen enkä tee mitään mihin ei ole fiilistä.

Juuri nyt on hyvä olla. Tässä hetkessä, jossa voin rehellisesti sanoa teille, että olen siinä pisteessä, jossa tarvitsen tilaa kaikesta ja kaikilta. Annan tilaa sitä mukaa kuin pystyn ja vastaan kenelle haluan. Olen linjan päässä hänelle, ketä jaksan sillä hetkellä ja siivoan kotona silloin kun siltä tuntuu. Lähden puistoon, jos kiinnostaa ja tilaan Woltista ruokaa, jos en sitä jaksa tehdä. Tämä kaikki on mahdollista koska harjoittelen hengittämistä, etten hukkuisi.

Kiitos, että klikkaat sivuni auki, vaikka en samaan tahtiin bloggaisi ja kiitos, että et pahastu, jos en heti vastaa. Juuri nyt minä olen tärkein.

Ida

 

Lue myös:

Äitienpäivästä viikon lomalle.

Seuraa meitä:

Instassa