Bonusaikuinen – millaista se on?
Meillä on yhteiseloa takana kahden kuukauden ajalta ja täytyy sanoa, että se millaista on olla bonusaikuinen, on yllättänyt minut mutta kerrotaan ensiksi millaista miehelläni on olla bonusaikuinen.
Ei mulla ollut mitään odotuksia, mies sanoi ja tuumasi olevansa varsin tyytyväinen bonusaikuisena olemiseen. Miehelläni ja minun biologisilla lapsilla on hyvä suhde, ja hänellä on lasteni kanssa omat juttunsa. Koululaisille mieheni ei ole isäpuoli eikä isä vaan nimeltä kutsuttava Jussi. Mieheni ei ole edes yrittänyt astua koululaisten edessä isän saappaisiin eikä tarvitse emmekä me aikuiset niin halua. Koululaisilla on isä ja tässä postauksessa nimeltä kutsumalla Jussilla on roolina olla turvallinen aikuinen, joka ottaa osaa arkisiin asioihin siinä missä minäkin. Meidän mielestä tämä toimii.
Emme kaipaa puolikkaita rooleja ja titteleitä. Koululaisille Jussi on aikuinen, joka auttaa läksyissä ja joka höpöttelee peleistä. Jussi on myös aikuinen, joka tuo herkut kaupasta ja ohjaa arjen asioissa. Jussi on koululaisille äidin poikaystävä ja isälleen kertomiensa mukaan, hyvä ja kiva mies. Sellainen minkä he aina halusivat äidille.
bonusaikuinen taaperolle
Alusta asti mieheni on tiennyt, että taaperon isä ei ole kuvioissa mukana eikä tule olemaan. Siitä huolimatta en ole lähtenyt antamaan hänelle isän pestiä tarjottimella. Emme myöskään kutsu miestäni taaperolle isäksi tai isäpuoleksi, hän on Jussi. Jussi, joka tekee oikeastaan taaperon kanssa lähes samat asiat kuin minä. Pienemmissä määrin mutta kuitenkin. Jussi ottaa taaperon syliin kun häntä itkettää, lukee kirjaa kun hän pyytää ja muistaa kaupasta taaperon lempi jutut. Oikeastaan hän muistaa pienet nippeli asiat paremmin kuin minä ja siitä syystä taaperolla on aina välipalat, ja vesipullot mukana.
Olen ajatellut tämän sillein, että taapero saa itse tulevaisuudessa määritellä millä hän haluaa Jussia kutsua. Toki hän on lähin isähahmo mikä taaperolla voi olla mutta ajattelen, että heti parisuhteen alettua kutsumanimeksi ei tule iskä. Iskä titteli on sellainen mikä ei sormia napsauttamalla tipu mutta se on myös titteli minkä saaminen, ja ottaminen vastaan, pitää tuntua sydämessä.
Siispä meille Jussiksi kutsuminen riittää mainiosti koska se kutsummeko miestäni nimellä vai titteleillä, ei muuta hänen tapaansa toimia taaperon kanssa. Tähän väliin pitää sanoa, että kuluneiden kuukausien aikana on ollut ihana huomata miten taaperon ja Jussin suhde kehittyy koko ajan läheisemmäksi. Toisiaan ymmärrettävämmäksi. Se on suloista.
bonusaikuisena, minä
Sitten tullaan tähän osaan perhettä, jossa minä olen lähivanhemmuuden ja yksinhuoltajuuden lisäksi bonusaikuinen. Tämä on pesti, jonka saadessani en ajatellut tämän menevän näin. Vaaleanpunaiset lasit silmillä kuvittelin, että bonusaikuisena oleminen on lasten leikkiä mutta meidän kesken sanottuna, voin kertoa ettei luulo ole tiedon väärti.
Luulin toisin kuin on käynyt. Minun ja bonuslasteni taival on alkanut kummankin osalta vuoroin kapinoiden. Kapinoiden jokaisesta asiasta mitä sanoin, ohjeistan, teen tai tein, olin tekemättä. Rankimmillaan se oli ensimmäisen kuukauden aikana, jolloin olin aivan loppu. Vielä kuukausi sitten oli sellainen tilanne, että yrittäessäni olla äiti vain omille lapsilleni, tehden heidän kanssa ns. meidän juttuja, bonuslapsi koki sen suurena vääryytenä. Hetken päästä toinen bonuslapsi keksi alkaa uhmaamaan, haukkumaan ja ilmeilemään, jokainen hetki.
Asiaa kaukaa miettiessäni, en ihmettele miksi.
Olen heidän ainut äitihahmo, joka heillä on. Ainut pysyvä, jatkuvasti arjessa oleva nainen, joka heillä on päivittäisessä elämässä. Siirrettyäni tunneminän sivuun, olen ja olemme mieheni kanssa katsoneet tätä asiaa laatikon ulkopuolelta. Kenelle muulle he tai hän uhmaisi, jos ei minulle tai miehelleni? Onhan se varmasti outoa, että pitkään iskän kanssa eläneiden lasten arkeen tulla tupsahtaa äitihahmo. Totta hitossa sitä pysyvyyttä pitää testata!
raskaan rankassa alussa on toivoa
Raskaan rankka alku bonuslasten kanssa on yllättänyt myös se miten raskaalta heidän jatkuva oleminen tässä voi tuntua. Saan happea kahdesta koululaisestani usein mutta en saa taaperosta. Tämä yhdistelmä on minulle tuttu ja olen siihen koko taaperon pienen iän sopeutunut. Kaipuuta hänestä hapen ottamiseen ei ole mutta kaipuuta siihen, että saisin bonuslapsistani happea, on. Se, että sitä happea ei saa, tuntuu joskus raskaalta. Mielestäni tämän tunteminen on okei koska pitää ottaa huomioon, että yhden lapsen jatkuvan läsnäolon sijaan yhtäkkiä on kolme lasta jatkuvasti läsnä.
Se vaatii totuttelua ja sopeutumista. Siinä missä koululaiset pääsevät välillä hengähtämään isänsä luokse ja saamme tahoillamme hetken happea toisistamme, joku kuitenkin koko ajan imee mehuja minusta. Olen yllättynyt siitä miten väsyttävältä bonusäitiys voi tuntua. Samalla kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tämä tasaantuu heidän huomatessaan, että en ole lähdössä pois. Olen tässä, pysyvänä aikuisena.
Haluan sanoa myös sen, että ei meillä koko ajan ole raskasta ja on meillä pienet hyvät hetkemme. Positiivista rankan bonusaikuisena olemisen keskellä on se, että kaikilla lapsilla keskenään ei ole samanlaisia alun haasteita vaan he ovat keskenään kuin olisivat aina tunteneet. Tämäkin antaa voimaa luottaa tulevaan ja siihen, että saan vielä kunnioitusta itselleni mutta pystyn myös luomaan luottamusta rajoilla, ja pysyvyydellä.
Bonusaikuisena oleminen on hiton monimutkaista, aina välillä.
Ida
Seuraa meitä:
Lue myös: