Hae
Elämänmakuista matkaa

Raskaudesta kertominen

Tänään on ollut tunteikas aamu. Aamu, jota en muistanut ennen kuin Facebook muisto kertoi sen. Kaksi vuotta sitten oli päivä, jolloin kävin NT-ultrassa ystäväni, taaperon kummitädin kanssa. Miettiessäni tällä hetkellä tätä päivää, jolloin kävin niskapoimu-ultrassa, silmäni kostuvat. Elin koko ensimmäisen kolmanneksen jatkuvassa menettämisen pelossa. Halusin niin kovasti raskauden päättyvän onnellisesti, että jokainen alkuraskauden vatsakipu ja verinen vuoto sai pelkäämään pahinta. Olin niin pelokas, että kävin ennen NT ultraa yksityisellä ultraäänessä, muutamia kertoja. Kotona kuuntelin dopplerilla sydänäänet kahdesti päivässä. Kaksi vuotta sitten tänään uskalsin huokaista helpotuksesta, hetkeksi, ja riemuita sisälläni kasvavasta aarteesta, jonka saaminen ei ollut itsestäänselvyys. Minun ei pitänyt tulla raskaaksi mutta niin vaan tulin. Yllätys vauva, joka pelasti elämäni suunnan, halusi tehdä minusta kolmannen kerran äidin. 

Raskaudesta kertominen jännitti minua todella paljon. Luonnostelin monta tuntia tekstiä ystäväni kanssa. Mietin, että millaisen vastaanoton tulen saamaan, kun kerron, että kolmesta tulee neljä. Minä, esikoiseni ja kuopukseni odottaisimme perheeseen lisäystä. Kaksi vuotta sitten pelkäsin kuulevani samanlaisia tuomioita mitä kuulin, kun kerroin positiivisesta raskaustestistä. Toisin kuitenkin kävi, pelko osoittautui jälleen vääräksi.

Näissä tunnelmissa olin ensimmäisen kolmanneksen vaihduttua toiseen kolmannekseen.

raskaudesta kertominen

Kaksi vuotta sitten kerroin raskaudesta ja julkistaessani ilouutisen, vastaanotto oli positiivinen. Tuntui vapauttavalta päästä kertomaan raskaudesta kaikille, sillä vain siinä vaiheessa tiesi lähipiirini. Heiltä en halunnut piiloittaan raskautta koska vatsa tuli heti esiin, pahoinvointi otti vallan ja kävin samalla eroprosessia läpi. Ajatelkaa, kaksi vuotta sitten olin juuri valinnut raskauden miehen sijaan. Silloin olin juuri eronnut ja nyt onnellisesti uudessa avoliitossa, jossa olen onnellinen. En osannut kaksi vuotta sitten yksinodottaessa kuvitella, että elämääni tulisi ketään. Oikeastaan en edes halunnut ketään elämääni vaan olin onnellinen saadessani kantaa vauvaa, jota sydämestäni halusin. 

Raskaudesta kertominen konkretisoi asian ja siitä hetkestä asti aloin kertomaan raskaudesta, sen tuomista tunteista ja eroprosessista blogissa. Pian tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun avasin blogin!!! Jestas. Nyt kun tämän oivalsin, niin olen ihan äimänä.  

Kaksi vuotta sitten kerroin raskaudesta ja silloin tekstini luki ehkä yksi ihminen, minun lisäksi. Raskauden julkistaminen toi tullessaan avointa puhumista, tabujen esiin nostamista, yksinhuoltajuuden liputtamista ja arjen jakamista yhden vanhemman perheen aikuisena.

Tänään, kaksi vuotta myöhemmin

Tänään katselen 1v 7kk ikäistä taaperoani ja olen kiitollinen siitä ainutlaatuisesta siteestä mikä meillä on. Juttelin keskiviikkona ystäväni kanssa, että on ihan erilaista kasvattaa ja odottaa lasta ilman kumppania kuin lasta kumppanin kanssa. Siinä muodostuu uniikki ja ainutlaatuinen side vauvan kanssa, jo positiivisesta raskaustestistä asti. Koettuani kohdun ulkoisen raskauden ennen taaperon piirtymistä positiiviseksi raskaustestiksi, olin luopunut toivosta saada lasta. Soimasin kroppaani, joka ei pystynyt ehkäisyn käyttämättä jättämisestä huolimatta tekemään tehtäväänsä. Oikeastaan soimasin kroppaani jo paksusuolen hätäleikkauksen jälkeen koska raskaaksi tuleminen ei pitänyt olla mahdollista tai ainakaan helppoa. Taustalla on kuitenkin ovulaatio ongelmia, munasarjan leikkausta ja paksusuolen operaatiota. Kaiken tämän koettuani, tunsin kroppani olevan rikki.

Kaksi vuotta sitten hän oli masussa, nyt sylissä.

Niinpä yllätysraskauden edetessä ainutlaatuinen side vauvaan kasvoi ja se suhde voimistui pitkin raskautta, jolloin menettämisen pelko oli koko ajan läsnä. Myös silloin kun seisoin teho-osastolla, saamatta ottaa vastasyntynyttä keskosta syliin. Koko ajan meidän siteemme on ollut uniikki ja sanoisin, että vain samoista lähtökohdista vauvan saanut ymmärtää sen. Kuten ystäväni ymmärtää jo puolesta sanasta millaista on olla yksin odottava äiti, eron keskellä. 

Tänään raskauden kertomisesta on kulunut aikaa ja paljon on muuttunut matkanvarrella mutta se mikä ei ole muuttunut, on kiitollisuus siitä, että sain tulla kolmannen kerran raskaaksi. On mielettömän arvokasta katsoa pientä tutkimusmatkailijaa, joka antaa pusuja ja halauksia. Hän on valtavan iso rikkaus ja se, että uskalsin kertoa raskaudesta kaksi vuotta sitten sosiaalisessa mediassa, on tuonut minulle muistorikkaan päiväkirjan.

Voisiko ajan kulun hidastaa?

Ida

 

Lue myös:

Päivä, jolloin tein raskaustestin.

Ultraäänitutkimus ensimmäisellä kolmanneksella.