Bonusäitiys on pesti, mille nostan hattua
Heti tässä ensimmäisessä kappaleessa sanon, että jos et kestä lukea aitoja tunteita siitä millaista bonusäitiys on, skippaa tämä teksti. Jo ihan oman mielesi hyvinvoinnin vuoksi koska tässä postauksessa kerron, että bonusäitiys ei aina ole siisti pesti.
Seitsemän hengen uusperheenä olemisen haasteina ovat tähän asti olleet minun ja bonuslasten keskinäinen oleminen saman katon alla. Yli kolmen kuukauden yhdessä asumisen aikana ei olla vältytty ristiriitatilanteilta eikä yhteenotoilta taikka hermojen menettämiseen. Voin ihan rehellisesti sanoa, että on eri asia olla bonusäiti lapsille 24/7, kuin olisin bonusäiti esimerkiksi joka toinen viikko. Sama pätee totaaliyksinhuoltajuuteen, joka sekin olen. On eri asia olla lähivanhempi ja jakaa vanhemmuutta toisen kanssa, kuin se, että olen totaaliyksinhuoltaja nuorimmaiselleni.
Minua itseasiassa ärsyttää bonusäitiydessä se, että ei saisi sanoa ääneen haluavansa happea bonuslapsista. Bonusäitiyteen asetetaan yhtä suuren odotukset, kuin biologiseen äitiyteen. Siinä missä bonusisä saa rauhassa ottaa lapsen siipiensä alle, bonusäidin kuvitellaan rakastavana ehdoitta. Tästä seuraa se, että bonusäidit eivät välttämättä uskalla sanoa ääneen, että bonusäitiys on pesti, joka koettelee jaksamista enemmän kuin biologinen vanhemmuus.
bonusäitiys
Tiedän, että olen ottanut vastaan miehen ja kaksi lasta. Olen aina tiennyt avopuolisoni lapsista ja luonnollisesti hyväksynyt heidät alusta saakka. Tämä ei meinaa, että minun tulisi hyväksyä jatkuva uhmaaminen tai pelkotilojen vahvistamisen tulisi olla simppeliä minulla. Mutta tämä ei myöskään meinaa sitä, että minä vihaisin bonuslapsia tai, että he olisivat taakka minulle. Uskokaa vain, näin oletetaan olevan, vaikka kukaan ei ole päivääkään seisonut saappaissani.
Vain avopuolisoni tietää miten kotona sujuu ja millaista bonusäitiys joskus on. Hän sen näkee, hän on oikea ihminen vanhemmuuttani kommentoimaan. Ei kukaan muu. Välitän ehdoitta bonuslapsistani, liikutun heidän halauksistaan ja peittelen heidät iltaisin. Jos biologinen lapseni saa lauantaikarkkipussin, niin saa bonuslapsi myös. Minulle kaikki viisi ovat tasa-arvoisia ja kaikki mahtuvat saman ruokapöydän äärelle.
Siitä huolimatta saan tuntea bonusäitiyden olevan joskus maailman raskain pesti. Olenhan täysipäiväinen bonusäiti, joka ei voi jakaa lapsia toisen naisoletetun vanhemman kanssa. Ei sillä, että haluaisin mutta tämä tarkoittaa sitä, että lasten kaikki tunteet iloista ketutukseen heijastuu minuun. Ehkä jopa voimakkaammin kuin biologisten lasten oikuttelu. Samalla tuntuu siltä, että bonuslasten oikuttelu menee enemmän ihon alle koska minulle tulee monesta oikuttelusta sellainen tunne, että en olisi tärkeä heille.
bonusäitiydelle tulisi nostaa hattua
Järjellä tiedän olevani tärkeä aikuinen. Lapsi uskaltaa näyttää tunteensa, kun hänellä on turvallinen olo. Järkiajattelu ei kuitenkaan tunneminää heti tavoita vaan on usein hetkiä, jolloin tunnen, että en ansaitse oikuttelua. Itsekkäästi sanottuna, minä hoidan vieraan naisen lapsia koska nainen ei itse siihen kykene. Otan vastaan kaikki lasten tunnetilat, kokemukset, tahdot ja toiveet sekä harmit vastaan 200% bonusäitinä. En voi valita rusinoita pullasta mutta en myöskään vaihtaisi kokemuksia bonuslasten kanssa mihinkään toiseen hetkeen.
Hyvin karkeasti sanottu mutta noin se on. Vanhemmuuden vastuu kolmesta viiteen on todella suuri ja kuormittava mutta samalla pesti, jonka otin onnellisena vastaan. Luotan siihen, että asiat järjestyvät ja oikuttelu loppuu jossain vaiheessa. Etenkin oikuttelu silloin, jos sanon napakammin tai pyydän perusasioita – kuten likaisten vaatteiden viemistä pesukoriin.
Ei mitään menestys tarinaa rakenneta viikossa eikä vielä vuodessakaan. Haluan uskoa siihen, että minun ja bonuslastan keskinäinen menestystarina rakentuu ajan kanssa. Tällä hetkellä päät kolisevat enemmän kuin heillä isänsä kanssa mutta viimeksi tänä aamuna sanoin,
En ole lähdössä minnekään.
Pysyn tässä, nyt ja aina, vaikka välillä bonusäitiys tuntuu väsyttävältä.
Ida
Lue myös: