Hae
Elämänmakuista matkaa

Hei vaan uhmaikä

Jokaisella lapsella uhmaikä alkaa eri vaiheessa ja on erityyppistä. Esikoisellani uhmaikä alkoi vasta koululaisena. Muistan, miten se löi minut hiljaiseksi! En osannut odottaa uhmaiän alkavan vasta myöhäisellä iällä, sillä luulin uhman olevan leikki-ikäisten juttu. Keskimmäisellä puolestaan uhmaikää oli pienesti jokaisessa ikävaiheessa. Keskimmäinen on luoteeltaan hyvin temperamenttinen ja päiväkoti-ikäisenä se näkyi vahvasti, siitä huolimatta tunsin pääseväni uhman suhteen helpolla, kunnes talouteen kasvoi viisivuotias. Joka päivä mietin, miten vahvaa uhma on ja kuinka sen käsittely tuntuu itsestäni haastavalta, sillä viisivuotiaan uhmaaminen on erilaista, mihin olen tottunut. Se on verbaalisesti lahjakasta ja sinnikkäästi omasta tahdosta kiinni pitämistä.

Ensimmäistä kertaan koskaan taloudessani asuu niin vahva tahtoinen ja uhmakas lapsi, että mikään kiristys, uhkailu ja lahjonta ei toimi. Se tuntuu minusta toisinaan neuvottomalta, sillä kuten sanoin, uhmat voivat olla erityyppisiä ja tällä kertaan edessäni on sellaista uhmaa minkä kanssa en ole ollut tekemisissä, ennen tätä uhmakautta.

Uhmaikä, raskas ikä

Kuka vanhempi sanoo jaksavansa uhmaikää koko ajan? Tai kuka sanoo, että verbaalisesti voimakas tahtoinen uhmaikä on päivän kohokohta? Hyvä, en minäkään. Koen, että uhmaikä on raskas ikä koska uhmaikäinen lapsi koettelee koko perhettä. Ei vain aikuisia vaan kaikkia muita perheenjäseniä, ainakin meidän tapauksessa uhmakas lapsi räiskyy myös sisarusten läsnä ollessa ja koko perheen yhteisissä hetkissä. Oikeastaan ei katso aikaa eikä paikkaa sille, että miten vahvasti tahtojen taistelua käydään.

Joskus itse syyt tahtojen taistelulle tuntuu olevan ihmeelliset ja hankalasti ymmärrettävät. Herää kysymykseen, että kannattiko?

Muutan pois.

Älä puhu mulle.

Mene pois.

En tykkää susta.

Vihaan (lista mitä kaikkea vihaa).

Milloin meillä ollaan muuttamassa, milloin ylhäisyydelle ei saa puhua ja milloin vihataan kaikkia, näin lievästi kirjoitettuna. Joskus ei selvitä lievällä vaan sanallinen lahjakkuus ja asioiden huutaminen on rumaa sekä syvälle iskettävää. Joskus nämä hetket kestävät koko päivän mutta toisinaan kestävät vain hetken, joko tai, tulee se vanhemmalle aina puskista. Ainakin pysyy jännitys elämässä.😉

Kaikesta väännetään kättä ja neuvotellaan.

En halua maitoa.

Hetken päästä.

Miksi en saanut maitoa?

(saa maitoa)

En tykkääkkään maidosta.

Näissä tilanteissa sitä tekisi mieli heittää maito viemäristä alas vaan sitä tyytyy pyörittämään silmiään, laskemaan sataan ja miettimään mielessään tilanteen logiikkaa. Eilen maidosta tykättiin, tänään siitä ei tykätä. Huomenna vesi on lempi juomaa, tänään se puistattaa. Uhmaikä, niin suuria tunnetiloja ja tilanteita, joissa ei meinaa perillä pysyä. Sanotaan, että uhmaikä on vaihe, mietin vaan, että kauan vaihe kestää?

Kohta tulee pienempi perässä, hänen uhmaikänsä ja sitten alkaa perheessä jo teini-iän vuoristoradat ja mitä vielä? Vaiheita vaiheiden perään, joissa usein pysyy kartalla mutta ei aina. Uhmaikä nimittäin on sellainen vaihe, jossa on ihan kulmakarvan asennosta kiinni, että onnistuuko kengän pukeminen tai ei ja jos erehtyy auttamaan, saattaa tiuskaista

Osaan ite

mutta jos ei heti auta

(kiljutaan) Miksi kukaan ei koskaan auta!!

Uhmaikä on niin suurta tunteiden vuoristorataa, että välillä tuntuu, että en pysy mukana. Siinä missä lapsi saattaa vääntää kättä koko päivän jokaisesta asiasta, voi olla myös sellainen päivä, että hän ei väännä kuin kerran kättä mutta todella verbaalisesti taitavasti. Hän pääsee tästä jo muutamissa minuuteissa yli ja siinä vaiheessa olen aikuisena monttu auki.

Uhmaikä, saisi loppua jo. Mieluummin ennen kuin teini-iän hulinat alkaa. Sitä ennen ottaisin tahtojen taistelusta hetken happea ja toivoisin seesteisempiä päiviä mutta jos jotain positiivista, niin eikö se ole puoli voitto, jos lapsista 4/5 eivät käy läpi mitään vaihetta?

Ida

 

Lue myös:

bonusaikuinen – millaista se on?

Mitä kuuluu uusperheelle?

Seuraa meitä:

Instassa

 

Kolme parisuhdetta, eri elämänvaiheissa

Sain toivepostauksen, jossa toivottiin, että kertoisin fiiliksistä nyt parisuhteessa vs. fiilikset aiemmissa parisuhteissa. Ihan ensi alkuun pitää sanoa, että ero on valtaisa mutta kerrotaan hieman aiemmista parisuhteistani. Olen tällä hetkellä avoliitossa mutta yhteensä minulla on kolme parisuhdetta eri elämänvaiheissa. Jokaisen kanssa olen asunut yhdessä mutta vain kerran olen ollut naimisissa.

kolme parisuhdetta, ensimmäinen niistä

Ensimmäinen parisuhteeni alkoi, kun olin 16 kesäinen mimmi. Tapasin silloin koululaisten isän, joka oli silloin kahdenkymmenen. Tapasin hänet silloisen ystäväni kautta, joka seurusteli koululaisten isän ystävän kanssa. Kaksi teiniä ja kaksi aikuista, pidin sitä kohtalona ja hienona juttuna, että me kummatkin seurustelimme aikuisen miehen kanssa. Seurustelu ei tainnut alkaa molemmin puolisena kiinnostuksena vaan sellaisena, ollaan nyt jos ei muutakaan ole – juttuna. 

Siihen aikaan minulla oli ajatuksena, että parisuhteeseen kuuluu tietty kaava ja se olisi yhteenmuutto, kihlat, häät ja pari lasta sekä omistusasunto, että farmariauto. Arvata saattaa, että kaiken tämän toteutin koululaisten isän kanssa. Yhteen muutettiin kolmen vuoden seurustelun jälkeen, siitä puolentoista vuoden päästä oli nopeat häät maistraatissa ja siitä kahden kuukauden päästä esikoisemme syntyi. Hetken päästä odotin jo toista lasta ja ostimme yhteisen asunnon. Välissä meillä oli jo toinen farmari pepun alla.  

Kuvailisin, että suhteemme oli hyvin vanhanaikainen ja perinteinen. Vanhemmuus toimi ihan mukavasti, minä olin kotiäitinä ja exäni kävi töissä. Kyläiltiin naapurissa asuvalla mummilla ja vietettiin joulut sukulaisilla. Jo kaksi vuotta ennen eroa tiesin, että emme ole lopun elämän yhdessä mutta katsoimme kumpikin kortin loppuun, ja jossain vaiheessa tiemme erkanivat. Iskostettu, yhdessä pitää olla, oli leimattu syvälle ytimiin.

Hyvä niin sillä ilman eroa, emme olisi näin hyvissä väleissä mitä nyt olemme. Ennen eroa riitelimme jatkuvasti, nyt puolestaan vanhemmuutemme on riidattomuutta. Yhdessä olimme yhdeksän ja puolivuotta, ja nyt erosta on jo kahdeksan vuotta.

toinen parisuhteeni

Toisen kerran ryhdyin parisuhteeseen vuonna 2017 ja sillä ajatuksella, että siitä tulisi vuosisadan rakkaustarina. Pakotin itseni siihen ajatukseen enkä halunnut luopua toiveistani saada toimiva parisuhde vaikka jo muutaman kuukauden kohdalla hälytyskellot soivat ja ystävät sanoivat, että juokse mutta jos olisin juossut, en olisi kolmen lapsen äiti. Mies, joka asetti vaihtoehdoksi abortin tai hänet, oli kolmen vuoden mittaisen suhteeni toinen osapuoli. Syy miksi en hälytyskelloja kuunnellut oli se, että halusin kovasti uskoa ja toivoa parasta sekä näyttää muille, että asiat järjestyvät. 

Vaan eivät ne järjestyneet. Suhteessa oli paljon sellaista mikä jätti syvät jäljet ja mitä korjasin raskaana ollessani, pitkäkestoisella terapiajaksolla. Kesti noin vuosi siitä, kun erosimme, uskoa, että en koskaan itkenyt väärässä kohdassa tai lapseni ei ollut viallinen. Joka viikoittainen terapia opetti minulle paljon itsestäni ja edellisestä suhteestani, ja lopulta se vapautti minut kahleista, joissa kuljin monta vuotta. 

Niissä kahleissa ajattelin, että rakkaus parantaa mutta ei se paranna. Jokainen voi itse parantaa itsensä ja minulle se, että raskaustesti oli kädessäni, pelasti minut ja lapseni elämänmittaiselta kuopalta. Jokaisessa suhteessa on jotain hyvää ja niin oli tässäkin. Ilman tätä suhdetta en olisi oppinut millaisessa suhteessa on turvallista ja tervettä olla mutta ilman elämäni toista parisuhdetta, en olisi saanut odottaa vauvaa yksin.

kolme parisuhdetta, viimeisin niistä

Nyt olen elämäni kolmannessa parisuhteessa ja viimeisessä sellaisessa. Joku saattaa tuhahtaa, että mistä tiedän tämän olevan viimeinen mutta sen vaan tietää. Kahdessa edellisessä suhteessa tiesin, että ne eivät ole lopun elämän suhteita ja katselin jossain vaiheessa ympärilleni. Edellisessä suhteessa petin henkisesti ja etsin koko ajan jotain, joka veisi minut suhteesta pois. Jo näiden merkkien puuttuminen kertoo sen, että nykyinen suhteeni on lopun elämäni suhde. 

En ole kertaakaan miettinyt eroa enkä katunut yhteen muuttoa taikka suunnitellut tulevaisuutta ilman avopuolisoani. Nykyisessä ja viimeisessä parisuhteessani olen alusta saakka tuntenut olevani suhteessa, jossa rakkaus on vahvaa, kipinä suurta ja arvostus arvokasta. Avoliitostamme ei puutu hekuman huuma eikä siitä puutu tasavertaisesti arjen jakaminen. Avoliitossamme tunnen olevani miehen vierellä, jossa saan olla sellainen, kuin olen. On se sitten herkän tunteikas hetki tai väärällä jalalla sängystä nousseen tunne, olen aina tervetullut avopuolisoni kainaloon. 

Meidän suhteessa toista ei satuteta sanoilla eikä meidän suhteessa toisesta etsitä vikoja. Meidän parisuhteessa keskustellaan rakentavasti ja avoimesti, jaetaan ajatuksia ja tunteita, ihan päivittäin. Elämäni viimeisessä parisuhteessa tulevaisuuden haaveet ovat samat ja kumpikin on käynyt jo sen perinteisen suhteen läpi. Tässä suhteessa en koe tekeväni mitään koska on pakko tai jotta toinen ei jättäisi. Tässä suhteessa teen asioita, koska ne tuntuu hyvältä ja aidosta halusta. On se teko sitten lempi vaatteen peseminen reissuun tai koiran ulkoilutus aamulla taikka hartiahieronnan antaminen.  

Avoliitossani, mikä toivottavasti joskus on avioliitto, on keskinäistä kunnioitusta, syvää rakkautta, tahtoa ja runsaasti huumoria. Meidän tiemme kohtasivat sattumalta ja siitä se ajatus sitten lähti. Se ajatus mikä oli ensimmäisen kerran mielessä jo vuonna 2019.

Siinä ne elämäni kolme parisuhdetta tiivistettynä oli.

Ida

 

Lue myös:

Positiivinen raskaustesti ja ero

Toimiva vanhemmuus erosta huolimatta

Astun avoliittoon

Seuraa meitä:

Instassa