Bonusäidin tunteet
Laitoin eilen Instagramissa äänestystä pystyyn ja siellä toivottiin, että kertoisin tänään blogissani bonusäidin tunteista. Tämä on itselleni ajankohtaisempi ja pinnalla olevampi, kuin toiseksi tullut postaus, jossa olisin kertonut vauvan yksin odottamisesta. Aiheena se ei nimittäin ole minulle ajankohtainen mutta se on yhä päätös, joka vaikuttaa elämääni ja jonka päätöstä kannan ylpeänä mukanani. Meillä on uusperhe arkea takana viiden kuukauden ajalta, joten tässä kohdin voin puhua siitä millaiset tunteet uusperheen äidin eli minun, bonusaikuisen mielessä voi olla. Taannoin kirjoitin siitä, että nostan bonusäidille hattua ja nostan yhä. Bonusäitiys on jopa rankempi pesti, kuin yksinhuoltajan pesti mutta ennen kuin kukaan kivittää minua, niin antakaa kuin kerron millaisissa tunteiden kausissa minun ja bonuslasten suhde on edennyt.
bonusäidin tunteet
Aluksi, nähtyämme toisiamme muutamia kertoja, meillä oli hyvä meno. Kiukuttelu tai toisen uhmaaminen taikka sääntöjen jakaminen ei kuulunut alkutaipaleeseen ja miksi kuuluisi? Alussa elimme sellaisessa harmoniassa, jossa oli hauskaa ja kaikki oli uutta. Olin lasten silmissä hyvä tyyppi ja samalla hämmästelin miten hyvin asiat soljuvat minulla ja bonuslapsilla. Ei ollut huolta huomisesta ja kommunikaatio toimi. Tätä voisi kutsua jopa uutuuden viehätykseksi.
Uutuuden viehätyksen jälkeen tuli saman katon alle muuttaminen, jossa jo viikossa tuli yhteen törmäyksiä. Todella vahvoja sellaisia ja siitä se notkahdus alkoi. Hyvänä hetkenä meillä oli kivaa, huonona hetkenä, en edes halua sanoa millaisia sanoja kuulin. Hiljalleen lapset uskalsivat näyttää tunteensa mutta vain ne tunteet, joissa kokeillaan aikuisen pysyvyyttä. Tiedäthän sen fiiliksen, jossa lapsi paukuttaa päätään jokaisesta asiasta? No sen aikana minulle tuli bonusäitinä sellainen tunne, että tekisi mieli luovuttaa bonusäitiyden pesti jollekin toiselle, vaikka roskakorille. Väitän, että lapsilla oli samanlaisia fiiliksiä. Joutuivathan bonuslapset jakamaan minut kolmen muun lapsen kanssa, joten huomioita haettiin epätoivotulla tavalla.
Se on ymmärrettävää koska jollain lapsi itselleen kuuluvan huomioin hakee. Tämä kuitenkin johti minun osaltani suureen väsymykseen. Itkin sosiaalihuollolle sitä, että olen väsynyt olemaan bonusäiti ja kantamaan vastuun lapsista, joiden kanssa otimme jatkuvasti yhteen. Samalla, kun koin väsymystä siitä, että olen bonusäiti, sosiaalihuolto valoi uskoa, että tämä on vain vaihe. Tässä vaiheessa haetaan paikkaa, niin minä kuin bonuslapset, ja vaiheeseen kuuluu myös ne tunteet, joissa ei mahduta saman katon alle.
bonusäidin tunteet
Kaiken alun harmonian ja sen myötä tulleen väsymyksen keskellä on ollut koko ajan välittäminen ja tahto. Ne vievät elämässä aika pitkälle siinäkin vaiheessa, kun tuntuu siltä, että tekee ja tein mitä tahansa, niin koin pitkän ajan, etten riitä bonusvanhempana. Kyllä, näin tunsin. Koin, että en ole tarpeeksi hyvä bonusäiti ja koin jopa, että en ansaitse kasvattaa bonuslapsiani. Kaiken tämän kipuilun aikana pelkäsin, että pysyisimme notkahduksessa minne emme mahtuisi samaan aikaan.
Samalla kuitenkin tiesin, että minun olisi yritettävä kaikkeni ja näin myös halusin, koska alusta asti meidän suurperheen lasten keskinäinen meininki on ollut äärettömän hyvää. Vanhempien vielä parempi, uskomattoman maaginen. Olisihan sen jossain vaiheessa oltava myös minulla ja bonuslapsilla hyvä symbioosi. Liityin bonusäidit ryhmään ja luettuani sieltä muiden juttuja, huomasin, että en ole yksin kipuilevien tunteiden kanssa.
Tästä tullaan siihen, että stereotyyppisesti oletetaan, että niin biologinen äiti, kuin bonusäiti rakastaa lasta ehdoitta heti ensi kohtaamisesta saakka. Ei kuitenkaan puhuta siitä, että näin ei aina ole ja miksi pitäisi olla? Iseillä tuntuu stereotyyppisesti aseteltuna olevan oikeus kiintyä biologiseen lapseen rauhaseltaan ja sama pätee bonusisyyteen. Ei kukaan kivitä bonusisää, joka sanoisi riittämättömyyden tunteesta tai siitä, ettei ole valmis vielä olemaan bonusisä isän määritelmän mukaisesti. Tässä vaiheessa isää tuettaisiin mutta entä äitiä, minua?
bonusäidin kipuilut
En ole kertakaan saanut muualta kuin sosiaalihuollolta tukea kipuilevien tunteiden kanssa. Niin sosiaalisessa mediassa, kuin blogissa, että yksityiselämässä minut on haukuttu pystyyn, kun olen vihjannut haastavista hetkistä arjessamme. Mitä tämä kertoo? Sen, että bonusäidin tunteista pitäisi puhua enemmän. Elämänmittaiseen ihmissuhteeseen, jossa on asetelmana vierasaikuinen ja vieraslapsi, kuuluu erilaiset tunteet ja yhteisen sävelen löytäminen. Ei voida olettaa, että kun nainen ja kumppanin lapset muuttavat saman katon alle, niin nainen on automaattisesti äiti, tavalla, jollaiseksi äitiä kutsutaan.
Tilanteessa, jossa me olemme eli suurena uusperheenä, olemme jokainen perheenjäsen harjoitelleet uusien roolien kanssa elämistä ja toisiimme tutustumista. Vaikka meillä on kinasteltu, korotettu ääntä ja mökötetty, niin meidän perheessä on myös rakastettu, halailtu ja löydetty keskinäinen huumori. Tämä pätee myös minun tunteisiini bonusäitinä. Alussa hekumoin, sitten stressaannuin ja koin epäonnistumista, häpeää ja luovuttamisen tunteita mutta koko ajan välittäminen on ollut läsnä.
Kaapissa on puhtaat pyykit, iltaisin on peitelty sänkyyn, jota ennen on luettu satua. Kaikki lapset ovat olleet samalla viivalla ja saaneet saman verran karkkia kaupasta, tasavertaisesti ruutuaikaa mutta myös omanlaisia oikeuksia, minulta, niin biologiselta äidiltä kuin bonusäidiltä.
bonusäidin tunteet nyt
Se, miten monenlainen matka tämä bonusäitiys on ollut, yllätti minut. Kuvittelin, että bonuslasten kasvattaminen on kuin päiväkodissa töissä olemista – handlaisin tilanteen, kuin tilanteen! Hups. Olin väärässä mutta niinhän sitä sanotaan, että suutarin lapsella ei ole kenkiä. Nyt yhteen muutostamme on kulunut viisi kuukautta, niin mitä kuuluu bonusäidin eli minun tunteille tänään?
Hyvää.
Olemme löytäneet keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen. Meillä on keskenään hauskaa ja osaamme tulkita tilanteita hyvin. Bonuslapset ovat alkaneet luottamaan pysyvyyteeni ja minä siihen, että minua kuunnellaan tasavertaisena aikuisena mieheni kanssa. Tie tähän ei todellakaan ole ollut mutkaton mutta edelleen painotan, että miksi pitäisi? Jokainen joka kasvattaa lasta, joka ei ole omaa biologiaa, joutuu opettelemaan vanhemmuutta aivan uudestaan. Bonusvanhempana on erilaista olla kuin biolgoisena vanhempana. Bonusvanhempana tutustutaan, kuulostellaan, taistellaan, harjoitellaan, opitaan sietätään ja opitaan uusia juttuja. Bonusvanhempana ei heti pääse lähelle mutta ei heti myöskään halua lähelle.
Ei ole olemassa oikotietä onneen mutta missä vanhemmuuden muodossa olisi? Ei missään. Niin lähivanhemmuus, kuin yksinhuoltajuus ovat nekin muotoja, joissa on omat haasteet ja omat parhaat puolensa. Aivan kuten bonusvanhemmuudessa. Kuitenkin, minun bonusäitiyteni on ympärivuorokautista vanhemmuutta, jossa vastuu arjesta ja lapsesta on vain minulla ja miehelläni. Se ei ole kevyttä ja siinä ei tunneta tyypillisiä kahden kodin välisiä hengähdyshetkiä.
Olen bonusäiti, joka on vastuussa lapsista vuoden jokaisena päivänä, juhlina ja arkena. Vaihtaisinko rooliani toisenlaiseksi? En. On nimittäin ollut huikeaa nähdä puolen vuoden mittainen kehityskaari, niin minussa, kuin lapsissa enkä usko, että toisenalaisessa perhemuodossa olisimme näin tiivis jengi.
Bonusäitiys, bonusisyys ja ylipäätänsä bonusvanhemmuus on tahtotila. Aivan kuten rakkaus.
Ida
Lue myös: