Hae
Elämänmakuista matkaa

Rehellisen ilkeä.

Tiedättekö kun välillä on niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli sanoa toiselle ”Turpa kiinni”. Mä tiedän ne hetket ja niitä hetkiä on ollut valitettavan paljon viime aikoina, apinanpoikasen synnyttyä. Musta tuntuu, että negatiivisuus on päivän sana ja jotta negatiivisuuden voi tuoda esille, niin se verhoillaan rehellisyyteen. Omat sanat, lauseet ja kommentit tunnutaan sallivan koska kuuleman mukaan rehellinen pitää olla. Mä olen tästä erimieltä. Mun mielestäni ihan kaikkea ei tarvitse sanoa ja jos se sanominen kutkuttaa kielen päällä, niin sanojan pitäisi olla kykeneväinen miettimään kuinka asian sanoo. Asiat voi nimittäin ilmaista kahdella eri tavalla. Kauniisti tai rumasti. Jokainen meistä voi olla rehellisen ilkeä tai rehellisesti hyvää tarkoittava. Ymmärrättekö pointin? Joko voi sanoa ”Kamala kun sä oot riutunut” tai ”Sulla on nopeasti lähtenyt raskauskilot”. Kumpi kuulostaa edes semisti hyvältä? Niinpä. Sitä voi pysähtyä miettimään ennen kuin on rehellisen ilkeä.

Mitä olen saanut kuulla vauvan synnyttyä?

No suoraan sanottuna kaikenlaista ja osan annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta myönnän, että on hetkiä jolloin itken koska sanat satuttaa. Mä en henkilökohtaisesti ymmärrä sitä, että vastasyntyneen äidin ulkonäköä kommentoidaan heti vauvan synnyttyä. Enkä oikeastaan ymmärrä edes sitä, että ulkonäön kommentointi negatiivisessa valossa tunnutaan pitävän sallittuna.

Olen saanut kuulla tässä kolmen viikon aikana mm. seuraavia rehellisiä mielipiteitä:

Näytät väsyneeltä. Sulla on tummat silmäpussit. Miksi et nuku? Sun mieliala heittelee. Ootpa sä kiukkunen. Onks sulla mieliala vaihteluita? Pitäiskö sun nukkua enemmän. Käy aikaisemmin nukkumaan. Sun olemus on tosi väsynyt. Säpä näytät väsyneeltä. Muistatko nukkua? (en)

Ihanko totta? Olen juuri synnyttänyt ja apinanpoikanen vietti ensimmäisen viikon sairaalassa teholla, taistellen selviytymisestään ja siitä seuraavat kaksi viikkoa lastenosastolla. Ja jollekin tulee mieleen sanoa mun näyttäneen väsyneeltä. Kuule saa olla aika super mutsi jos osaa tämmöisen keskellä nukkua levollisena 8h yöunet. Mä en siihen pysty koska mun huoli on ollut niin kova. Huonosti nukuttujen öiden lisäksi olen kolmatta viikkoa herännyt usein painajaisiin, jossa vauva on kuollut. Jos en ole herännyt painajaiseen, niin olen herännyt pumppaamaan kohta räjähtäviä tissejä tai nyt viime aikoina kolmen tunnin välein imettämään. Ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa heräsin herätyksiin, joiden jälkeen soitin sairaalaan kysyäkseni vauvan kuulumisia. Nyt muutaman päivän ajan olen herännyt tarkistamaan, että apina varmasti hengittää.

Tulen

raivon partaan siitä, että synnyttäneen äidin olemusta kommentoidaa. Ihan sama millaisissa taustoissa vauva on syntynyt mutta hittolainen! Synnyttäneenä äidin ulkonäköä EI kommentoida edes rehellisyyden varjossa. Mun on kerran jos toisenkin tehnyt mieli sanoa, turpa kiinni ja itseasiassa kerran sanoinkin niin. Mulle todella läheiselle ja rakkaalle ystävälle (hali sinne), joka kommentoi mun kiukuttelua. Hän onneksi ymmärsi ettei lause ollut sopiva lause viiden vuorokauden ikäisen vauvan äidille. Mutta entäpä jos joku äiti ei jaksa sanoa turpa kiinni? Ymmärtääkö kukaan rehellisen ilkeästi sanova sitä minkälaisen sudenkuopan hän tahtomattaan äidille kaivaa?

Pidän nahkaani aika kovana mutta tämmöisinä hetkinä kuitenkin helposti pehmentyvänä mutta saan pidettyä itseni järjissä siitäkin huolimatta, että kommentteja satelee. Mutta se ei kuitenkaan oikeuta kommentoimaan silmäpusseja tai yleistä väsymyksen verhoamaan habitusta. Ehkä mieleenpainuvin kommentti tuli yhtenä päivänä kun vauvan syntymästä onnitteleva koki parhaakseen samassa lauseessa kauhistella väsynyttä ulkonäköä. Sillä hetkellä mulla ei ollut voimia sanoa turpa kiinni ja astu mun saappaisiin. Sen kommentin jälkeen itkin ihan hirveästi sillä olin juuri sinä päivänä meikannut vimpan päälle ja kammannut hiukset sen kunniaksi koska sain hakea apinan kotiin.

Se kuuluisa paino.

Toinen mitä en todellakaan ymmärrä on painon päivittely. Tähän mainittakoot, että kerron toki itse painon julkisesti somessa koska mulle vaakalukeman ääneen sanominen ja koko maailmalle kertominen ei haittaa. Ihan sama mistä painolukema koostuu, niin se on yksi haile mitkä ne jokaisen henkilökohtaiset lukemat ovat. Olen havainnut oikeastaan jokaisessa painokeskustelussa, niin raskauden aikana kuin raskauden jälkeen, että mikään ei ole hyvä. Joko saat liikaa kiloja tai sitten tiputat liikaa kiloja. Jos kiloja kertoo kahdenkymmenen verran, kuten mulle kertyi, olen hankkinut sen syömällä. Jos puolestaan kilot tippuu viikossa, kuten mun puolet kertyneistä kiloista tippui, en syö ja olen riutunut. Mua surettaa se, että paino kuin paino pidetään negatiivisena asiana. Joko olet liian iso tai sitten olet liian pieni mutta et koskaan sopiva. Vaikka sehän menee sillein, että olet ja olen sopivan painoinen siinä lukemassa missä sillä hetkellä olen. Pidin itsestäni 79 kilon painoisena mutta pidin myös 61 kilon painoisena. Kumpikin lukema oli sen hetkiseen elämäntilanteeseen just sopivat.

Myönnän, että peilistä katsoo nyt erinäköinen nainen kuin kuukausi sitten. Hieman solakampi ja rinnakkaampi, perseensä synnärille tiputtanut nainen. Entisen kurvikkaan, sopivasti muotoa saaneen naisen tilalla. Mutta kumpikaan ulkomuodoistani EI ole vääränlainen vaikka sitä tuntuu olevan oikeus arvostella negatiiviseen sävyyn.

Olen puhunut.

Ehkä. Ainakin toistaiseksi olen puhunut. Jatkossa pyllistän sinne suuntaan, jossa koetaan olevan oikeutettuja olemaan rehellisesti ilkeitä. Jos mun tyhjät kivespussit silmien alla häiritsee, niin kannattaa laittaa silmät kiinni. Tai jos mun riutunut olomuotoni on anorektikon tasoa, niin ojennan peilin. Kehoitan jokaista miettimään mitä ja miten sanoo, ennenkuin avaa suunsa. Sanomisen tavalla on nimittäin hiuksenhieno ero. Jokainen, myös minä, voidaan olla joko a) rehellisesti ilkeä tai b) rehellisesti kauniisti sanova.

Mä ainakin valitsen b – polun sillä niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ja mitä näitä nyt kuuluisia lausahduksia on. Pidetään siis mölyt mahassa jos ei ole mitään kaunista sanottavaa. Eiks niin?<3

(Huom! Leikkimielinen, humoristinen naljailu ystävien kesken on ihan eriasia ja se kuuluu kategoriaan `rehellisesti kauniisti sanova`).?

-Ida

 

Lue myös:

Tarina kuvaus hetkestä.

Seuraa matkaamme:

Instagramissa.

 

Mikä musta tulee isona?

Mikä musta tulee isona? on kysymys mihin en osannut peruskoulun jälkeen vastata, joten samalla kun työskentelin Makuunissa, niin koin helpoksi lähteä opiskelemaan kaupanalaa. Niinpä päädyin merkonomin opintojen äärelle ja samalla kun opiskelin alaa, niin työskentelin eri kaupoissa pikkutuntilaisena.

Merkonomin paperit kädessä jäin vakituiseen työsuhteeseen erääseen erikoisliikkeeseen, jossa intohimoni kaupanalaa kohtaa syttyi. Tein työtä, jossa myyntejä seurattiin ja jossa sain tuntea millaista on tehdä työtä missä näkee omat tulokset. Työssäni olin niin hyvä myyjä, että sain vakuutettua asiakkaan tarvitsevan juuri sen tuotteen mikä mulla sillä hetkellä oli kädessä. Pidin siitä työstä todella paljon ja se oli työ mistä jäin äitiyslomalle, kahdesta lapsesta. Se työ itsessään opetti mua asiakaspalvelu alalle ja sieltä jäi käteen monta oppia mitä vieläkin kannan mukana.

Oltuani kotiäitinä neljä vuotta, en palannut vanhaan työhön vaan hain uutta työtä ja onneksi hain koska sieltä sain yhden rakkaimmista ystävistäni. Tein aluksi pientä viikkotuntia ja pikkuhiljaa lisäsin tuntimäärää. Työ oli vuorotyötä vaihtelevasti aamu seiskan ja ilta yhdeksän välillä. Pidin työstäni myyjänä ja tunsin sen jälleen omakseni mutta työpaikan ja kodin välinen matka oli liian pitkä työvuorojen epäsäännöllisten aikojen kanssa. Tästä syystä päädyin toisaalle töihin.

Kotia lähemmäksi. Tämän työpaikan saaminen tuntui hyvältä. Pääsin sellaiseen työhön, jossa en ollut kaupanalalla aikaisemmin työskennellyt. Täysin uuteen maailmaan. Viinamyyjäksi nimittäin. Se oli työnä aika antoisaa ja rentoa. Antoisaa siinä oli asiakassuhteet ja ihmisiin tutustuminen sekä se, että työilmapiiri oli perhemäinen. Rentoa työssä oli työn monipuolisuus. Se, että välillä oli kassalla olemista ja toisinaan varastohommia. Kaiken tämän antoisuuden ja rentouden keskellä tunsin, että olin nähnyt kaiken kaupan alalta. Olinhan työskennellyt kaupanapalla jo yli kymmenen vuotta.

sydän edellä.

Niinpä aloin kuuntelemaan sydäntäni. Lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi ja sillä tiellä olen yhä. Näiden opintojen ohella olen vuoroin ollut opiskelijana, vuoroin opiskellut sekä tehnyt töitä, keskeyttänyt opinnot ja työskennellyt täyspäiväisesti päiväkodissa. Opinnot ovat kokonaisuudessaan kestäneet jo tovin mutta elämäntilanne on välillä pistänyt asioita toisille poluille. Nyt koin kuitenkin koronan tuoman vaikean työllisyyden vuoksi mahdollisuuden lähteä takaisin koulunpenkille. Opinnot jatkui nyt tammikuussa ja suunnitelmana on istua opintojen parissa siihen saakka, kunnes vauva syntyy.

Tuntuu hyvältä olla vain päätoiminen opiskelija ja tehdä päivä päivältä töitä omia unelmiaan kohti. Musta on myös kiva, kun koulu on etänä koska voin olla kotona, lapsia vastassa päivittäin. Samalla kun opiskelen mulle tärkeää juttua, voin osallistua lasten läksyihin ja viedä heitä harrastuksiin sekä mahdollistaa heille sen, että kaverit pääsevät meille koska tahansa kylään.

Lähihoitajan opinnot eivät suinkaan ole viimeinen koulu mitä tulen käymään, mikäli toiveeni toteutuu. Aion nimittäin samalla hakemalla hakea kohti unelma ammattia koska nyt jos koskaan tiedän mikä musta tulee isona. Tai no olen tiennyt jo kymmenen vuotta mutta en ole ollut tarpeeksi rohkea tehdäkseni asian eteen mitään. Tälle polulle suuntaamista olen milloin mistäkin syystä lykännyt ja asettanut muut etusijalle mutta nyt, haen toistamiseen kouluun.

Haluan olla isona kätilö. Sitä kohdin on tehtävä paljon töitä mutta jos pääsen kätilöksi, vaikka nelikymppisenä, niin olisin todella onnellinen. Sitä kohdin on käytävä mahdollisesti lukuisissa pääsykokeissa mutta uskon, että se on sen arvoista. Seuraava pääsykoe aika olisi tänä keväänä ja vähän elellään jännittäviä aikoja kuinka niiden suhteen käy. Olenko vielä silloin yhtenä kappaleena vai en, se jää nähtäväksi mutta onneksi pääsykokeet tulee syksylläkin.

Se, että on määränpää mitä kohdin mennä, tuntuu jo itsessään hyvältä. Unelmat, ne on tehty tavoiteltaviksi.

-Ida

 

Lue myös:

Paljastuksia musta.

 

Seuraa matkaani:

Instagramissa.