Hae
Elämänmakuista matkaa

Missä välissä kirjoitan blogia?

Joskus saan ihmetystä siitä, että missä välissä kirjoitan blogia ja missä välissä ehdin päivittää Instagramia, joten ajattelin tämän olevan aika hyvä postauksen aihe. Tämä on ollut hyvä kysymys ja joskus mietin tätä kysymystä itsekin, kun välillä tuntuu, että vuorokauden tunnit katoavat. Siitä huolimatta tekstit ovat ulkona säännöllisesti maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin. Samalla kun Instagram päivittyy päivittäin. Minulla on kuitenkin taloudessa kolme lasta ja kissa, yhtä lasta imetän ja kahta autan läksyissä. Aktiivisia päiviä, kaiken kaikkiaan.

Mielestäni omaa suoritustaan ei tarvitse häpeillä tai vähätellä. Minä voin ihan rehellisesti sanoa tänne ja olen sanonutkin, että olen hitsin ylpeä itsestäni. Kolme lasta, arjen ainut aikuinen ja aktiivisesti päivittyvä blogi sekä vilkas Instagram tili – melkoinen saavutus! Ainakin minusta. Tämä kaikki on ainut asia missä en ole häpeillyt suoritustani tai sen esille nostamista. Totta kai kehitettävää on vieläkin ihan hitokseen mutta jos mietin itseäni päiväkodissa lastenhoitajana, voin sanoa, etten ollut siellä läheskään näin varma itsestäni kuin tässä, blogia kirjoittaessa. Siellä kyseenalaistin sitä, että olenko tarpeeksi hyvä lastenhoitaja mutta tässä näppäimistön äärellä istuessa tiedän, että olen hyvä siinä mitä teen. En vielä paras enkä kymmenillä tuhansilla lukijoilla oleva mutta hyvä kuitenkin. Välillä voisin olla mielestäni enemmän ja isompi mutta pääpiirteittäin olen tyytyväinen itseeni.

Missä välissä kirjoitan blogia?

Vastaan kysymykseen, että jokaisessa välissä. Blogin kirjoittaminen ei ole itselleni pelkästään sitä, että istun alas, kirjoitan tekstin ja se on siinä. Jos olisikin, niin jestas tämä olisi helppoa ja jopa tylsää hommaa. Kirjoitan blogia koko ajan, niin ajatuksissani kuin käytännössä. Tämä tarkoittaa sitä, että ideoin paljon, joka on yksi tärkeimmistä asioista postausten suunnittelulle. Ideointia saattaa tapahtua kesken vaunukävelyn, jolloin äänitän tekstin tai sitten ideointi iskee kesken suihkun, jolloin nappaan suihkun jälkeen äkkiä puhelimen käteen ja ranskalaisilla viivoilla kerään idean pääjutut ylös. Ideointi voi iskeä missä tahansa, milloin tahansa ja olen huomannut, että silloin kannattaa tarttua ideaan ja tallettaa se ylös.

Kun olen ideoinut tekstin, niin sen jälkeen kirjoitan teksti Wordiin ja hion sitä viimeiseen saakka, jotta se on juuri hyvä sellaisenaan. Hiomisen jälkeen laitan tekstin blogialustalle, teen loppu viilaukset ja lisäilen kuvia. Kuvien lisääminen on ehkä minun kompastuskiveni ja sellainen minkä teen viimeisenä, ja jonka vuoksi joskus murehdin. Voisin kirjoittaa ummet ja lammet mutta kuvien kanssa käyn välillä hiljaista huokailua itseni kanssa. Mutta niin vaan niitä sitten löytyy!

Voi olla, että olen edellisenä viikkona suunnitellut seuraavan viikon postaukset mutta sitten tiistai-iltana saan ahaa-elämyksen, ja haluan kirjoittaa jostain mitä en ollut suunnitellut. Sitten huomaan, että kello on 22:00 ja saan tekstin viimeisimmän lauseen kirjoitettua, ja näin teksti on valmiina aamua varten. Kirjoitan tekstejä oikeastaan mihin kellonaikaan tahansa mutta se mikä tekstiä kirjoittaessa on tärkeintä, itselleni, on tunne ja aitous. Se, että kirjoitan täydellä sydämellä tekstiä, on tässä bloggaamisessa tärkeää.

En ole laittanut itselleni mitään tiettyä kellon aikaa ylös sille, että milloin kirjoitan. Kirjoitan kun hyvältä tuntuu ja kun on mahdollisuus. Monesti idearikkain hetki on iltaisin, kun lapset nukkuvat. Joskus saatan aamuisin aamukahvin äärellä kirjoittaa postausta tai äänittää postausta. Myös se aika, kun Max nukkuu tai isommilla on pelihetki, on otollista aikaa tehdä blogi juttuja mutta myös Instagram juttuja. Joskus kirjoitan yhtä tekstiä wordiin monessa pätkässä mutta se on elämää ja kuuluu asiaan koska taloudessa on kuitenkin lapsia ja prioriteettina on vauva sekä koululaiset, niiden tarpeet ja ehdoilla meneminen.

Aikaa löytyy, jos aikaa haluaa.

Sanon nyt aika suoraan tämän, mutta aikaa löytyy, jos aikaa haluaa löytyvän mutta se mihin sitä aikaa käyttää, on jokaisen päätettävissä. Se mihin sinä käytät sinun aikasi, on sinun juttusi. Se mihin minä käytän minun aikanani, on minun juttuni. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa käyttää aikaa. Meillä on jokaisella saman verran tunteja vuorokaudessa. Kenelläkään tunnit eivät oikeasti katoa mutta se mitä tuntien aikana tehdään, on jokaisen oma valinta. Toki valintaan vaikuttaa ulkoiset tekijät, kuten vauvan herääminen kesken päiväunien tai koululaisten huomion tarve koulun jälkeen. En sano, että voisin mennä ja kirjoittaa koska huvittaa. Tarkoitan sitä, että järjestän aikaa sille mitä tahdon tehdä. Sille mikä on itselleni tärkeää, minun juttuni.

Haluan tehdä tätä, haluan tehdä tätä täydellä sydämellä ja siksi järjestän aikani sillein, että pystyn tätä tekemään. Harvoin kirjoitan tekstiä silloin kun kaikki lapset ovat hereillä, olen joskus kokeillut kirjoittaa silloin ja se oli yksi kokemus lisää. Joskus kirjoitan, kun koululaiset ovat hereillä mutta silloin teen tätä hetken tai viimeistelen jonkun postauksen tms. Mutta yleensä näppäimistö sauhuaa, kun lapset ovat nukkumassa, koulussa tai koululaiset isällään. Joten se mitä teen ja kuinka paljon blogia teen, ei ole lapsilta pois.

Me jokainen priorisoimme vuorokauden tuntimme erilaisiin asioihin, ja minulle yksi niistä lukuisista asioista on tämä blogi sekä Instagram. Niin kauan, kun se tuntuu hyvältä ja on itselleni rakasta tekemistä, aion priorisoida omat tuntini sillein, että pystyn tätä tekemään.

blogi ja Instagram mukana, kaikkialla.

Siinä missä nyrkkeilyyn mentäessä menin tunnille tunniksi, jätin nyrkkeilysäkin sinne lähtiessäni, bloggaamisessa ja somettamisessa tämä ei päde. Tässä harrastuksessa harrastus kulkee mukanani koko ajan, välillä pienesti ja välillä isommin. Tämä on myös yksi vastauksistani kysymykseen, missä välillä kirjoitan blogia? Jokaisessa mahdollisessa välissä. Välillä näkyvästi, välillä huomaamattomasti.

Tämä on nimittäin minun juttuni.

Ida

 

HUOM! Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla muuta elämää ole. On minulla. Teen toki paljon kaikkea muuta kuin elän bloggaamisen ja somettamisen kautta. Se mikä osa esimerkiksi Instagramiin näkyi keskiviikkona leffa hetkestä, oli noin minuutin verran ja todellisuudessa vietin leffassa aikaa kaksi tuntia. Tässä siis karrikoidusti se minkä verran ruudun toiselle puolen näkyy.

 

Lue myös:

Onko mulla enää mitään annettavaa?

Seuraa meitä:

Instagramissa.

 

Onko mulla enää mitään annettavaa?

Istuin eilen tietokoneen äärellä ystävän soittaessa minulle. Sanoin hänelle, että en kerkeäisi puhumaan sillä pitäisi kirjoittaa keskiviikon postaus. Arvatkaa kauan istuin tietokoneen äärellä? Kolme tuntia. Istuin kolme tuntia, takki aivan tyhjänä ja mietin, että onko mulla enää mitään annettavaa. En saanut yhtään sanaa wordiin, kävin kalenterissa olevia ideoita läpi eikä mikään sytyttänyt. Kuten olen joskus sanonut, niin en pysty kirjoittamaan esimerkiksi lampusta tuosta noin vain vaan tarvitsen siihen tunteen. Sellainen palon tekstissä olevaa ideaa varten. Katsoin on-offina tietokoneen näyttöä ja vuoroin kalenteria, surffailin milloin missäkin uutissivustolla ja räpläsin puhelinta. Ideaa ei syttynyt, ei minkäänlaista. Sillä hetkellä tuli tunne, että tässäkö tämä idearikkauteni oli? Turhauduin. Turhauduin siitä, että minulla ei ollut mitään muuta annettavaa kuin tyhjä ruutu. Tähän asti olin kokenut olevani idea rikas enkä ottanut sen suurempia paineita siitä mistä kirjoittaisin.

”Onko toi homma raskasta?”, kysyi ystäväni.

Kunnes havahduin tähän tunteeseen voimakkaasti hetki sitten, juuri äsken, kun ystäväni kysyi, ”Onko toi homma raskasta?”. Sillä hetkellä olin ensimmäistä kertaa koskaan tämän kysymyksen äärellä ja päätin vastata rehellisesti siihen. Niinpä vastasi, välillä tämä on raskasta mutta siitä huolimatta en vaihtaisi päivääkään pois. Se, että olen tässä pisteessä, on vasta alku. Voisin verrata tätä siihen, että nyt olen rividuunari ja jonain päivänä olen tavaratalonjohtaja. Matka siihen pisteeseen ei voi kulkea mutkattomasti ja matkalle mahtuu hetkiä, jolloin sitä miettii, että onko mulla mitään annettavaa suurempaa pestiä varten. Matkalla pitää ensiksi olla kaikkea mitä mahtuukaan rividuunarin ja tavaratalonjohtajan väliin. Se, että olen vasta rividuunari meinaa sitä, että hommia on tehtävä, vaikka aina ei natsaisi. Kukaan ei kuitenkaan tuo tavaratalonjohtajan pestiä oven taakse ja matkalla sinne, on rakennettava sellainen cv, joka mahdollistaa matkanvarrella mahdollisuuksia edetä. Hoksaatteko?

Mietin hetken, että kirjoitanko tästä tunteesta postausta vai en. Syy miksi mietin asiaa, on puhtaasti se, että enhän minä päiväkodissakaan työskennellessä sanonut hoitolapsille, että ”Tykkään hoitaa teitä mutta tänään en vaan jaksaisi yhtään kiukuttelua” tai kaupalla sanonut asiakkaalle ”Ei voisi vähempää kiinnostaa rahastaa näitä ostoksia”. Jotenkin sitä ajattelee, että ei olisi okei sanoa teille siellä ruudun toisella puolen, kuinka kyseenalaistin viikonlopun sekä eilisen aikana sen, että onko mulla enää mitään annettavaa?

onko mulla enää mitään annettavaa?

Tämä on kuitenkin itselleni rakasta hommaa, johon en kaipaisi vähättelyä tunteeseeni tai olankohautuksia siitä, mitä se kotiäiti nyt höpisee, kun sehän vaan lätkii kuvia. No tämä kotiäiti höpisee sellaista, että sisällöntuottaminen on luovaa työtä ja luovuus ei synny pakottamalla. Se syntyy tunteella, sydämellä ja intohimosta sitä kohtaa mitä sillä hetkellä luodaan. Minun kohdallani se tarkoittaa blogipostauksen kirjoittamista sekä Instagramin päivittämistä niin seinän kuin tarinanpuolella. Luovuutta ei saa sormia napsauttamalla vaan sisällöntuottaminen syntyy kipinästä siihen mitä teen. Näin se menee minulla ja varmasti monella muullakin.

Silloin kun tulee niitä hetkiä, jolloin tekstiä ei meinaa syntyä, mietin mitä annettavaa minulla enää olisi? Sitä mietin vahvasti eilen ja tulin siihen tulokseen, että pimeänä kaamoskautena pienikin asia näyttää suurelta asialta. Pitäisi myös olla itselleen välillä armollinen mutta samalla sitä haluaisi olla uskollinen muodostunutta rutiinia kohtaan. Sisällöntuottamisessa itsensä kyseenalaistaminen on tärkeää koska sitä kautta pääsen haastamaan tavoitteitani ja tarkastelemaan sitä mitä teen. Mitään ei nimittäin tule tarjottimella tuotuna, ja jokainen tavoitettu lukija on arvokas palkinto siitä mitä teen. Ehkä jopa vastaus sille, että on mulla vielä jotain annettavaa, kunhan vain uskon itsekin siihen niinä kausina, kun edessä ammottaa tyhjä ruutu.

-Ida

 

ps. Mulla on ilmeisesti kerran kuussa tämmöinen nk. tiimipalaveri päivä itseni kanssa??

 

Lue myös:

Riittämättömyyden tunne somessa.

Seuraa meitä:

Instagramissa.