Hae
Elämänmakuista matkaa

Jos olisinkin parisuhteessa? – toivepostaus.

Joku aika sitten kysyin Instagramissa, että millaisia toivepostauksia seuraajillani olisi ja yksi toiveista olisi kertoa millaista olisi, jos olisinkin parisuhteessa. Vastaan näin alkuun, että jos olisin parisuhteessa, vauvavuoteni olisi varmasti mennyt eri lailla enkä näin ollen vaihtaisi tämänhetkistä yksinhuoltajuutta mistään hinnasta kahden vanhemman perheeseen. Onhan se kuitenkin hauska leikitellä ajatuksella, jos olisinkin parisuhteessa. Millaista se olisi?

Olisinko parisuhteessa onneton, surullinen, riitaisa, pelokas, varpaisillani ja tyytymätön. Ehkä tämä riippuu siitä, kenen kanssa olisin parisuhteessa. Oletusarvo kuitenkin on se, että parisuhteessa oleminen ei olisi onnetonta ja riitaisaa mutta karu fakta on se, että miesoletettujen kanssa väliset suhde kiemurat eivät ole sieltä positiivisemmasta päästä. Milloin on petetty, milloin jätetty, milloin ihastuttu varattuun varattuna ollessa ja milloin ghostattu. Näiden pohjalta, kun mietin ihmissuhde kiemuroitani, en edes osaa kuvitella, että täällä kotona olisi joku toinen taikka kävisi aktiivisesti joku toinen.

parisuhteessa

Parisuhde, voisinko olla?

Yritän kovasti ajatella tämän kysymyksen, jos olisinkin parisuhteessa, ajatusta siltä kantilta mitä hyvää siinä olisi, jos olisin parisuhteessa mutta tiedättekö mitä? Tällä hetkellä on hyvä näin. Melko pian eron jälkeen olisin saanut parisuhteen mutta en silloin ollut valmis. Siitäkään huolimatta vaikka tiesin, että tyyppi olisi juuri sellainen, jonka kanssa en olisi onneton, surullinen, pelokas, varpaisillani ja tyytymätön. Koen kuitenkin, että heti eron jälkeen ei kannata lähteä rakentamaan uutta suhdetta. Ainakaan minun mielestäni. Pidän eron jälkeistä hetkeä tietynlaisena prosessointi hetkenä, jossa vanha taputellaan loppuun ja vanhan päätyttyä tutustutaan itseensä uudestaan.

Tämmöisenä aikana minä olen pitänyt eron jälkeistä aikaa ja vasta tämän prosessin jälkeen ihminen eli tässä tapauksessa minä voisin olla henkisesti valmis uuteen suhteeseen. Mutta haluanko uutta suhdetta? Minulla on kokemusta sinkkuvuosista, yhdenillan jutuista, avioliitosta, uusperheestä ja tapailuista, joten olisinko valmis lähtemään kokeilemaan mitään edellä mainituista uudestaan? Ehkä, ehkä en.

Kenties selkeämpi vastaus on tällä hetkellä se, että jos mietin otsikon kysymystä, vastaisin,

Jos olisin parisuhteessa, en olisi yhtä onnellinen ja tyytyväinen vapauteen mikä nyt on.

Kaikista ei ole parisuhde ihmisiksi.

Mutta kaikista ei myöskään ole yksineläjiksi. Tässä yhtälö missä tasapainottelen. Jos ja kun olen jutellut lasteni kanssa siitä, että millaista heidän mielestään olisi, jos äidillä olisi kumppani. Kerran keskustelu meni näin:

Mä en halua enää uutta isäpuolta.

Entä jos äiti pussaa naista?

No en halua äitipuoltakaan.

Ei sun tarvitsekaan haluta. Äidille riittää teidät.

Äiti, älä huoli. Sulla on aina meidät ja me aina autamme sua.

Niinpä.

En sano, että lapset sanelevat äitinsä ihmissuhde elämän mutta sanon, että lapsia tulee kuunnella ja lapsien hyvinvointia ajatella. Kieltämättä joskus ajattelen edellä mainitun keskustelun asioita ja sitä, että millaista se olisi, jos pussaisin jotain tyyppiä? Varmaan aika hassua ja outoa. Huomaan nimittäin, että mitä kauemmaksi menen parisuhde vuosistani ja vietän itsenäistä elämää, sitä kaukaisemmalta ajatus parisuhteesta tuntuu. Enkä yksinään ajaudu kauemmaksi parisuhde asioista vaan ylipäätänsä kaikesta mitä deittailuun liittyy.

Jos olisinkin parisuhteessa?

Asiat voisi olla toisin mutta ei ainakaan paremmin. Jos olisin parisuhteessa, toivoisin, että kodissani on vain minun lapseni ja mahdollinen kumppani olisi lapseton. Kerran uusioperheen rakentaneena, en siihen toiste lähde. On vain minun, ei mun ja sun ja meidän. Jos olisinkin parisuhteessa, ensimmäisenä ei hurmata minua vaan lapseni. Tämän jälkeen vasta minut sillä jatkossa kuuntelen lapsiani ja heidän fiiliksiään. Joten kriteerit tulisivat olemaan kovat.

Jos olisinkin parisuhteessa, toivon, että sitä ennen olisi rakennettu syvempi kaveruus/ystävyyssuhde koska sen pohjalta on hyvä rakentaa mahdollinen kumppanuus.

Tällä hetkellä mietin, että miten onnellinen olen, vaikka en ole parisuhteessa ja tämä tunne on aika tärkeää. Oman onnen rakentamiseen ei tarvitse toista mutta toisen kanssa suhteen rakentaminen ei saa syödä omaa onnea pois.

Jos olisinkin parisuhteessa, olisin upea kumppani.

Ida

Lue myös:

Olen äiti – voisinko olla naisen kanssa?

Seuraa meitä:

Instagramissa.

Yksinhuoltajuus on parasta.

Se mikä on parasta, on yksinhuoltajuus. Olen vauvan yksinhuoltaja ja niin aion olla niin kauan kuin henki pihisee. Yksinhuoltajuus on nimittäin hiton siisti pesti! Yksinhuoltajuudesta on tehty sellainen mörkö ja säälin kohde monessakin paikassa. Tällä tarkoitan sitä, että monesti voivotellaan, kun joku on yksinhuoltaja ja pidetään ehkä jopa epäonnistuneena. Kaikista ikävintä on sanoa yksinhuoltajalle, kyllä lapsi isän tarvitsee. Ei muuten tarvitse. Lapsi tarvitsee tasapainoisen vanhemman, rakastavan ja turvallisen kodin, rauhallisen kasvuympäristön ja syliä. Yksinhuoltaja voi pystyä tähän paljon paremmin kuin sellaiset kahden vanhemman taloudet, jossa ei ole hyvä olla niin aikuisilla kuin lapsillakaan. Koti, jossa on turvatonta, pelottavaa ja jatkuvaa riitelyä ei koskaan ole hyvä paikka kasvaa edes sillä syyllä, että lapsi tarvitsee kaksi vanhempaa.

Lapsi ei tarvitse kahta vanhempaa.

Yksinhuoltajuudessa on paljon hyvää. Yksinhuoltajuus antaa paljon ja toki se myös paljon ottaa koska yksinhuoltaja tekee 200% työtä. Tämä tarkoittaa sitä, että yksinhuoltaja saa 200% rakkauden. En osaisi kuvitella, että olisin jakanut vauvavuoden kumppanin kanssa. Epäilen myös vahvasti sitä, että vauvavuosi ei olisi ollut niin ihana, rakkauden täyteinen ja aurinkoinen mitä se on ollut, jos en olisi ollut yhden vanhemman perheenä. Etenkään jos olisin vanhassa.

yksinhuoltajuus

Mitä hyvää yksinhuoltajuus antaa?

Yksinhuoltajuus antaa sen, että kaiken saa tuplana ja isompana itselleen. Halit, kuolaiset pusut, ensimmäiset hetket, katseet ja turvan hakemisen mutta mitä muuta yksinhuoltajuus konkreettisesti antaa?

Yksinhuoltajuus antaa mahdollisuuden päättää kasvatuksesta ja tavoista toimia.

On ihan parasta, että saan itse päättää vauvan kasvatuksesta ja tavoista toimia hänen kanssaan. Yksinhuoltajana saan nostaa vauvan syliin pienestäkin itkusta ja antaa hänen nukahtaa syliin iltaisin, eikä minun tarvitse neuvotella kenenkään kanssa, että mitä mieltä hän on tästä tavasta. Saan pukea vauvaa juuri sen sävyisiin ja näköisiin vaatteisiin mistä minä tykkään. Saan päättää itse siitä, miten vauvaa hoidetaan ja mikä tukee hänen kasvuaan parhaiten.

Yksinhuoltajuudessa asiat tapahtuvat nyt eikä kohta.

Jos jotain inhoan, niin sitä, että asiat tapahtuvat kohta. Kuinka moni muistaa kysyneensä kumppanilta, vaihdatko vauvan vaipan ja kumppani vastaa, kohta? Yksinhuoltajana tätä sanaa ei tarvitse kuulla vaan vaippa vaihtuu nyt ja ruoka syödään nyt. Asioissa ei jahkailla ja mikään muu ei mene vauvan tarpeen edelle. Vauva ensin, sitten muut asiat.

Yksinhuoltajuudessa ei tarvitse pyytää ja patistaa.

Tämä liittyy ehkä hieman edelliseen eli en jaksaisi sitä, että pitäisi patistaa ja pyytää jotain koko ajan touhuamaan ja hoitamaan vauvaa. Suoriutuakseni omasta vessassa käymisestä tai syömisestä, minun ei tarvitse pyytää ketään apuun vaan selviän itsenäisesti. Jatkuva pyytäminen on aika raskasta, jos on kahden vanhemman taloudessa ja toinen on patistettava. Yksinhuoltajana asioita ei pyydetä, asiat tehdään, vaikka soveltamalla mutta ne tehdään itsenäisesti.

Yksinhuoltajuus antaa tilaa.

Yksinhuoltajuudessa saa tilaa olla vanhempi. Tontti on minun ja saan olla siinä juuri niin isosti, pienesti, vahvasti tai heikosti vanhempi kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu. Saan olla omannäköinen vanhempi, ilman myönnytyksiä tai neuvotteluita.

yksinhuoltajuus

Yksinhuoltajuus.

Yksinhuoltajuus on itseään kasvattava pesti, jossa lasta katsoessa saa olla ylpeä – hän on minun mestaripiirrokseni. Kaikessa aurinkoisuudessaan, tyytyväisyydessään ja vekkulisuudessaan hän on minun aurinkoni, jota saan päivittäin ihailla. En totta tosissaan kiellä, etteikö olisi joskus rankkaa olla yksinhuoltaja mutta sanotaanko näin, että kertaakaan se ei ole ollut rankkaa olla sitä vauvalle. En ole hetkeäkään kaivannut vauvasta vapaata, vaikka olen kahdesti hänet yö hoitoon laittanut. Arjessa kokonaisvaltaisesti on välillä aikamoinen pyörittäminen, kun lapsia on kolme ja vetovastuu allekirjoittaneella, joten kokonaisuuteen väsyn välillä ja siksi arjessani on erilaisia tukimuotoja. Se ei ole häpeäksi vaan se on voimavaran ja itsensä tunnistamisen merkki, että uskaltaa hakea arkeen jeesiä silloin kun siltä tuntuu.

Yhden vanhemman perhe on perhemuotona itselleni perhemuodoista toimivin. Olen ollut niin perinteisessä ydinperheessä kuin suuressa uusioperheessä, joten kokemusta on monenlaista. Kokemuksien pohjalta voin sanoa, että nykyinen perhemuotoni ja yksinhuoltaja titteli ovat itselleni kaikista parhaimmat muodot olla vanhempi. Yksinhuoltajuus ei ole häpeä eikä epäonnistumisen merkki. Se voi olla sen merkki, että on paljon onnellisempi ja onnistuvampi vanhempi.

Yksinhuoltaja, ole ylpeä siitä millainen olet.

Ida

 

Lue myös:

Yksinhuoltajan tuet.

Erosta selviäminen yksinhuoltajana.

Seuraa meitä:

Instassa