Hae
Elämänmakuista matkaa

Jos olisinkin parisuhteessa? – toivepostaus.

Joku aika sitten kysyin Instagramissa, että millaisia toivepostauksia seuraajillani olisi ja yksi toiveista olisi kertoa millaista olisi, jos olisinkin parisuhteessa. Vastaan näin alkuun, että jos olisin parisuhteessa, vauvavuoteni olisi varmasti mennyt eri lailla enkä näin ollen vaihtaisi tämänhetkistä yksinhuoltajuutta mistään hinnasta kahden vanhemman perheeseen. Onhan se kuitenkin hauska leikitellä ajatuksella, jos olisinkin parisuhteessa. Millaista se olisi?

Olisinko parisuhteessa onneton, surullinen, riitaisa, pelokas, varpaisillani ja tyytymätön. Ehkä tämä riippuu siitä, kenen kanssa olisin parisuhteessa. Oletusarvo kuitenkin on se, että parisuhteessa oleminen ei olisi onnetonta ja riitaisaa mutta karu fakta on se, että miesoletettujen kanssa väliset suhde kiemurat eivät ole sieltä positiivisemmasta päästä. Milloin on petetty, milloin jätetty, milloin ihastuttu varattuun varattuna ollessa ja milloin ghostattu. Näiden pohjalta, kun mietin ihmissuhde kiemuroitani, en edes osaa kuvitella, että täällä kotona olisi joku toinen taikka kävisi aktiivisesti joku toinen.

parisuhteessa

Parisuhde, voisinko olla?

Yritän kovasti ajatella tämän kysymyksen, jos olisinkin parisuhteessa, ajatusta siltä kantilta mitä hyvää siinä olisi, jos olisin parisuhteessa mutta tiedättekö mitä? Tällä hetkellä on hyvä näin. Melko pian eron jälkeen olisin saanut parisuhteen mutta en silloin ollut valmis. Siitäkään huolimatta vaikka tiesin, että tyyppi olisi juuri sellainen, jonka kanssa en olisi onneton, surullinen, pelokas, varpaisillani ja tyytymätön. Koen kuitenkin, että heti eron jälkeen ei kannata lähteä rakentamaan uutta suhdetta. Ainakaan minun mielestäni. Pidän eron jälkeistä hetkeä tietynlaisena prosessointi hetkenä, jossa vanha taputellaan loppuun ja vanhan päätyttyä tutustutaan itseensä uudestaan.

Tämmöisenä aikana minä olen pitänyt eron jälkeistä aikaa ja vasta tämän prosessin jälkeen ihminen eli tässä tapauksessa minä voisin olla henkisesti valmis uuteen suhteeseen. Mutta haluanko uutta suhdetta? Minulla on kokemusta sinkkuvuosista, yhdenillan jutuista, avioliitosta, uusperheestä ja tapailuista, joten olisinko valmis lähtemään kokeilemaan mitään edellä mainituista uudestaan? Ehkä, ehkä en.

Kenties selkeämpi vastaus on tällä hetkellä se, että jos mietin otsikon kysymystä, vastaisin,

Jos olisin parisuhteessa, en olisi yhtä onnellinen ja tyytyväinen vapauteen mikä nyt on.

Kaikista ei ole parisuhde ihmisiksi.

Mutta kaikista ei myöskään ole yksineläjiksi. Tässä yhtälö missä tasapainottelen. Jos ja kun olen jutellut lasteni kanssa siitä, että millaista heidän mielestään olisi, jos äidillä olisi kumppani. Kerran keskustelu meni näin:

Mä en halua enää uutta isäpuolta.

Entä jos äiti pussaa naista?

No en halua äitipuoltakaan.

Ei sun tarvitsekaan haluta. Äidille riittää teidät.

Äiti, älä huoli. Sulla on aina meidät ja me aina autamme sua.

Niinpä.

En sano, että lapset sanelevat äitinsä ihmissuhde elämän mutta sanon, että lapsia tulee kuunnella ja lapsien hyvinvointia ajatella. Kieltämättä joskus ajattelen edellä mainitun keskustelun asioita ja sitä, että millaista se olisi, jos pussaisin jotain tyyppiä? Varmaan aika hassua ja outoa. Huomaan nimittäin, että mitä kauemmaksi menen parisuhde vuosistani ja vietän itsenäistä elämää, sitä kaukaisemmalta ajatus parisuhteesta tuntuu. Enkä yksinään ajaudu kauemmaksi parisuhde asioista vaan ylipäätänsä kaikesta mitä deittailuun liittyy.

Jos olisinkin parisuhteessa?

Asiat voisi olla toisin mutta ei ainakaan paremmin. Jos olisin parisuhteessa, toivoisin, että kodissani on vain minun lapseni ja mahdollinen kumppani olisi lapseton. Kerran uusioperheen rakentaneena, en siihen toiste lähde. On vain minun, ei mun ja sun ja meidän. Jos olisinkin parisuhteessa, ensimmäisenä ei hurmata minua vaan lapseni. Tämän jälkeen vasta minut sillä jatkossa kuuntelen lapsiani ja heidän fiiliksiään. Joten kriteerit tulisivat olemaan kovat.

Jos olisinkin parisuhteessa, toivon, että sitä ennen olisi rakennettu syvempi kaveruus/ystävyyssuhde koska sen pohjalta on hyvä rakentaa mahdollinen kumppanuus.

Tällä hetkellä mietin, että miten onnellinen olen, vaikka en ole parisuhteessa ja tämä tunne on aika tärkeää. Oman onnen rakentamiseen ei tarvitse toista mutta toisen kanssa suhteen rakentaminen ei saa syödä omaa onnea pois.

Jos olisinkin parisuhteessa, olisin upea kumppani.

Ida

Lue myös:

Olen äiti – voisinko olla naisen kanssa?

Seuraa meitä:

Instagramissa.

Erosta selviäminen, yksinhuoltajana – miten jaksaa?

Erosta selviäminen, postaus oli on yhden seuraajani antama toivepostaus ja tuli tunne, että nyt voisin tästä kirjoittaa. Taustalla soi sopivasti Radio suomipopilla Antti Tuiskun – keinutaan. Biisihän ei itsessään liity tähän tekstiin millään tavalla mutta jotenkin sopiva kuitenkin tämän tekstin aiheeseen. Viimeisimmästä erostani on nyt aikaa yksi kokonainen vuosi ja yli neljä kuukautta. Sanotaan, että erosta kestää palautua yhtä kauan kuin parisuhteessa on ollut. Ehkä tämä pitää paikkansa, ehkä ei mutta sanotaanko näin, että viime vuosi oli tunteikkaita ja monenlaisia ajatuksia täynnä oleva vuosi.

Aluksi kaipasin, sen jälkeen tunsin raivoa, josta siirryin vihaan, ja sitä kautta irti pääsemiseen. Olen kantanut harteilla myös katkeruuden tunnetta ja on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut ajaa rekalla päälle. (toim.huom! ajatuksissani.). Joskus on ollut hetkiä, kun olisin voinut huutaa kaiken pahanolon sisältäni. Niin paljon vuoden alussa sattui. Ei tänä päivänä mutta vuosi sitten. Silloin sattui ja paljon.

Parisuhde päättyi eroon, raskaustesti kädessä.

Yhtään asiaa kaunistelematta, niin raskaana ollessa eroaminen oli elämäni pahin kolhu. Edes ero koululaisten isästä ei ollut yhtä hajottava ero. Raskaana ollessa eroaminen oli ihan hirveää ja yhtä tuskaa. Koko maailma mureni, siitä huolimatta vaikka tiesin, että suhde päättyy ennemmin tai myöhemmin. Niin paljon kuin vihasin yhdessä olomme aikana, myös rakastin – aivan pyöristyttävää mutta näin se oli. Kaikesta huolimatta rakastin ja rakkauden vuoksi sallin enemmän kuin pitäisi sallia. Ero minkä tiesin tulevan, tuli samaan hetkeen raskaustestin kanssa. Se ei kuulunut suunnitelmiini.

Kuka haluaisi erota ja odottaa uutta elämän alkua, samalla hetkellä?

Kuka haluaisi miettiä, että pitääkö vauvan vai miehen?

Ei kukaan. Tuskin kukaan suunnittelee asioita näin. En minä ainakaan. Siitä huolimatta minulle oli päivän selvää se, että sentin mittainen menee aina edelle. Erosta selviäminen tuntui kauan sitten mahdottomalta asialta mutta nyt mahdolliselta asialta.

Erosta selviäminen.

Aloin työstämään erosta selviämistä psykologin vastaanotolla. Muistan ne ensimmäiset käynnit, joissa istuin tunnin ja itkin pahaa oloa. Suoraan sanottuna oksensin kaiken ulos ja annoin tulla yhtään kaunistelematta ne fiilikset mitä kannoin mukanani. Se tuntui hyvältä. Olen neuvolaan kiitollinen siitä, että raskausviikolla yhdeksän ollessani, sain heti lähetteen psykologille. Siitä se erosta selviäminen lähti liikkeelle. Vuosi 2021 oli koronan vuoksi vaikea vuosi ja samana vuonna käsittelin eron asioita, ja masennus otti vallan. Voin rehellisesti sanoa, että em. kombo ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä ja ihan hirvittää miettiä millaisissa vesissä olen ollut. Samaan aikaan pelkäsin, että menetän riskiraskauden vuoksi vauvan. Koko vuoden 2022 olin kiitollinen siitä, että pääsin kahden viikon välein psykologille purkamaan kaikkea mitä mielessäni oli.

Erosta selviää, ajatus oli vuoden 2022 ajatukseni. Erosta todellakin selviää, vaikka erotessa siltä ei tunnu. Ero on tilanteessa kuin tilanteessa paskamainen juttu mutta silloin jos ero tulee samaan aikaan kuin on raskaana, on se sen merkki, että parisuhteen ei ollut tarkoitus olla loppuelämän suhde. Ero raskaus aikana kertoo sen, että siinä saa enemmän kuin menettää.

erosta selviäminen Yksinhuoltajana, miten jaksaa?

Heti aluksi sanon, että yksinhuoltajan ei tarvitse jaksaa konkreettisesti yksin. Yksinhuoltajuudessa on papereilla yksin mutta sitä ei tarvitse olla henkisesti eikä fyysisesti yksin. Olen saanut todella hyviä tukimuotoja yksinhuoltajuudessa, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Sain apua niin mielen asioihin kuin käytännön asioihin mutta eihän se kuitenkaan poista sitä, että on yksinhuoltaja. Ei mullakaan ympärivuorokauden tukimuotoja ole taikka viikonloppuisin, joten yhtään kaunistelematta sanon, että yksinhuoltajuudessa on pakko jaksaa. Synkempinä päivinä nousin sängystä ylös keittämään puuroa koska arjessani ei ole muuta vaihtoehtoa. En ole voinut jäädä tuleen makaamaan vaan olen joutunut nousemaan joka päivä – satoi tai paistoi.

Mutta käännän tämän voimavaraksi. Mikä rikkaus onkaan, että on ollut aamuisin syy nousta ylös. Mikä rikkaus onkaan, että olen saanut eron jälkeen tehdä arjestani omannäköiseni. Sellaisen, jossa arki näyttää ja kuulostaa meiltä. On ollut mahtavaa rakentaa kotia, joissa kaikilla on hyvä olla iloineen ja ketutuksineen. Yksinhuoltajana sitä on 200% vanhempi mutta samalla sitä saa 200% rakkautta, halauksia ja kuolaisia pusuja.

Yksinhuoltajuus on mörkö.

Henkilökohtaisesti olen törmännyt siihen, että yksihuoltajuutta katsotaan säälien. Se on surullista. Yksinhuoltajuus on mörkö ja monesti kauhistellaan sitä, että olen yksin kolmen lapsen kanssa. Unohtamatta, että olen yksin ja onnellinen, kolmen lapsen kanssa. Yksinhuoltajana minun ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa eikä kokea, että omat ajatukseni tai tarpeeni menevät toiselle sijalle. Joku jopa kauhistelee sitä, että minulla on lapset kahden eri isän kanssa mutta mitä sitten? Ei se määritä minua ihmisenä eikä äitinä, vaikka lapsia olisi kymmenen eri miehen kanssa. Yksinhuoltajan arjessa lapseni eivät joudu katsomaan sivusta aikuisten riitoja, kokea kireää tunnelmaa kodissa eikä puntaroida, että kummalta kodin aikuiselta lupaa kannattaisi kysyä.

Erosta selviäminen yksinhuoltajana on raskas prosessi mutta palkitseva matka. Yksinhuoltajuus on hiton siisti pesti enkä vaihtaisi tätä ikinä tavalliseen perhemalliin (jossa siinäkään ei mitään vikaa ole). Tässä perhemuodossa, jossa olen yhden vanhemman perhe, on huikeaa olla. Yksinhuoltajana ei käydä yksin pissalla ja yksinhuoltajana nukutaan toinen silmä auki mutta siitä huolimatta, että syön joskus vauva sylissä, saan tästä perhemuodosta niin paljon. Myös niinä hetkinä, kun yksi herää kahden tunnin välein, toinen on kuumeessa, kolmas näyttää kieltä ja neljäs mouruaa ruokaa. Niinä hetkinä tekisi mieli ottaa lomaa vanhemmuudesta mutta ei se kuitenkaan tekisi minua onnelliseksi.

Tämä perheenmuoto sen sijaan tekee. Toki, voisin haluta kotiin tyypin, jonka kanssa jakaisin arjen ja sen kaiken ilon mitä perhe-elämä tuo tullessaan mutta myös näin on hyvä olla. Onnellisena yksinhuoltajana.

Ida

 

Lue myös:

Vuosi sitten kädessä oli raskaustesti ja pöydällä ero.

200% vanhemmuus.

Meitä näkee myös:

Instassa

Facessa