Hae
Elämänmakuista matkaa

Miten olen voinut?

Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa sen jälkeen kun koululaiset olivat lähteneet kouluun. Juteltiin miehistä, säästä, lapsista ja töistä kunnes ilmoille tuli ystävältäni kysymys, jonka kuultuani olin aivan hämilläni. Ystäväni kysyi multa ”Miten olet voinut?”. Siis tä? Mä olin aivan hämilläni kun multa kysyttiin miten olen voinut. En ole tätä kysymystä hetkeen kuullut mutta en ole myöskään tämän kysymyksen äärelle hetkeen pysähtynyt. Olen ehkä jopa hieman sivuuttanut oman vointini viime viikkoina ellen jopa viime kuukausina. Mutta ystävän kysymyksen jälkeen sopersin hieman vähätellen itseäni, ihan hyvin ja vähän jännittää. Siinä se. Mutta eihän mun vointi oikeasti ole vain tossa joten mietin puhelun jälkeen, että katsonko jakson gossip girliä vai pysähdynkö miettimään miten olen voinut? Ajattelin, että tekee hyvää pysähtyä kysymyksen äärelle. Pohtia hieman sitä, että miten olen voinut niin henkisesti kuin fyysisesti.

Debby Hudson – Unsplash

Miten olen voinut henkisesti?

Uskallanko ääneen sanoa, että hyvin? Voinko myöntää teille ja itselleni sen, että paremmin kuin esimerkiksi puoli vuotta sitten ja vielä paremmin kuin vuosi sitten. Mutta piru vie! Onhan mun uskallettava sanoa ääneen, että voin nyt henkisesti paljon paremmin kuin koskaan aikaisemmin tämän raskauden aikana. Muistan jakson vielä tammikuulta, jolloin olin aivan rikki enkä jaksanut nousta edes sängystä ylös koska tuntui äärettämän raskaalta vastaanottaa uudestaan se tieto, jossa oman lapsen pystyy hylkäämään. Tammikuussa olin aivan hajalla. Tuona ajanjaksona musta tuntui siltä, että millään ei ole mitään väliä. Olin todella negatiivinen enkä nähnyt missään mitään hyvää.

Kunnes jossain vaiheessa helmikuuta oivalsin, että hitto vie! Elämässä on vaikka mitä hyvää ja mun on otettava positiivisempi asenne eikä antaa kenenkään määritellä millä moodilla aloitan päiväni. Tajusin olleeni löysässä hirressä useamman vuoden ja nyt tuli se hetki. Se hetki, jossa voisin joko jäädä henkisen hirren varaan roikkumaan tai vapauttaa itseni siitä köydestä.

Mä päätin vapauttaa itseni siitä köydestä missä mua oltiin roikotettu.

Se päätös oli mun henkisen matkan käännekohta. Musta tuntui aivan mahtavan upealta tuntea se vapaus mitä päätöksen myötä koin. Sillä hetkellä en enää ajatellut, että olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ei, en olisi. Kaikella on tarkoituksensa ja niin on ollut tälläkin kivikkoisella polulla, jossa uutta minuutta on rakennettu. Pala palalta. Henkisesti musta tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä ja näen, että mulla on asiat nyt paljon paremmin.

Nousen aamuisin sängystä ylös ja kohtaan itseni peilistä, rehellisenä. Pystyn nauramaan ja elämään päivittäin. En kadu mitään enkä piilottele mitään. Musta tuntuu, että olen saanu ääneni kuuluviin ja pystyn sanomaan voivani henkisesti hyvin. Välillä sitä vaan pitää tehdä se päätös, joko pitää itsensä kahleissa tai vapauttaa itsensä. Mua myös ehkä vähän pelottaa sanoa ääneen, että mä voin henkisesti hyvin. Mä ehkä jopa vähän vähättelen tämän sanomista sillä tuntuu, että mun pitäisi surkutella vieläkin mutta eihän se näin mene! Eihän sitä voi kukaan tai mikään määrittää, että kauan asioita pitäisi surkutella ja voivotella. Mä koen, että mulla on kuitenkin oikeus käsi sydämellä sanoa, että olen kahden lapsen yhteishuoltaja ja kolmannen lapsen yksinhuoltaja, ja mulle kuuluu todella hyvää! Sainpas sanotuksi.

Miten olen voinut fyysisesti?

No siis! Mä olen aivan kypsä tätä raskautta mutta ei enää montaa hetkeä siihen, että äitini kanssa mennään Naistenklinikalle. Mutta vaikka olen aivan kypsä, niin olen viime viikkoina voinut yllättävän hyvin ja nyt kun tämän sanon, niin huomenna varmaan kolottaa joka paikkaan. Liitoskivut alkaa helpottamaan ja pystyn kävelemään päivä päivältä paremmin, tuntematta muuta kuin harkkasupistuksia. Se tuntuu aika kivalta, että pystyn kävelemään ilman kipuja. Hitaasti vaappuen mutta lähes kivuttomasti.

Maha tottakai ahdistaa ihan hirmuisesti koska tuntuu, että se on koko ajan tiellä. Pukiessa, nukkuessa, pissatessa, kurotellessa jne. Mutta se nyt on ehkä pientä verrattuna siihen, että vielä kuukausi sitten liitoskivut pisti mut itkemään ja kiroilemaan. En tietenkään ole mikään vetreä muidu ja lattialta ylösnouseminen on aikamoinen urheilusuoritus, joka naurattaa lapsiakin. Mua se ei aina naurata mutta hyvä, että joku saa siitä iloa päiväänsä.

Fyysisen puolen ehkä ärsyttävin juttu on turvotus! Ei mikään megapontisen mahtava turvotus mutta eritoten sellainen, jossa nilkat kipeytyy ja turpoo jos olen useita tunteja jalkojen päällä. Se on aika raivostuttavaa ja tukalaa, ja tästä syystä yritän pitää jalkoja mahdollisimman paljon ylhäällä. Vältän myös sukkien ja nilkkureiden pitämistä koska olen huomannut sen auttavan turvotuksen muodostamista joten jatkan vielä seuraava viikot sukatonta lenkkari linjaa. Ihan vaan ehkäistäkseni ylimääräistä turvotuksen syntyä. Jos eräältä ystävältäni kysytään, niin olen hänen mielestään päästä varpaisiin turvonnut 😀 Mutta häneltä kun ei kysytä, niin mua turvottaa vaan nilkoista (ja naamasta!).

Fyysiseen kuntoon on myös vaikuttanut ylimääräiset 20kg painolukemat, jotka mukavasti komeilee kropassani mutta toivottavaa olisi, että edes pieni osa kertyneistä kiloista jäisi sairaalaan 😉

Aika kuultaa muistot.

Kirjoittamisen rikkaus on se, että aika ei pääse kuultamaan muistoja vaan voin aina palata ajassa taaksepäin nähdäkseni mistä hetkestä olen tullut tähän hetkeen. Potiessa alkuraskauden pahoinvointia, en osannut odottaa että jonain päivänä ei enää oksettaisi. Itkiessäni sitä, että maailma kaatuu niskaan, en osannut odottaa että jonain päivänä ne talot ei kaatuisikaan päälle. Just nyt tässä hetkessä on hyvä olla ja olen valmis vastaanottamaan tämän(kin) viikonlopun, joka alkaa sillä että vietetään pojan kanssa vuorokausi kaksin ja sen jälkeen saan viettää kaksi vuorokautta ihan yksin. Jos en olisi raskaana eikä olisi koronaa, lähtisin baariin läikyttämään lonkeroa tanssilattialle mutta kun olen raskaana ja on korona, niin ajattelin nähdä ystäviä rauhallisen illan merkeissä. Just nyt on hyvä olla.

Ihanaa viikonloppua<3

-Ida

 

Lue myös ajasta ennen tätä hetkeä:

Tunteiden myllerrystä.

Pienen hetken.

Seuraa matkaani:

Instagramissa.

 

rv30

Tässä sitä nyt ollaan, rv30! Tämä raskaus jos mikä konkretisoi ajan kulua. Siis mä en kertakaikkiaan voi uskoa, että olen päässyt näille viikoille saakka. Kaikki se alun pelko, sitä edeltävä kohdunulkoinen raskaus ja useat ultrakäynnit, jossa kävin JUSTINCASE ovat olleet jo pitkään takanapäin. Kun näin varhaisraskauden ultrassa sentin pätkän jonka sydän sykki, itkin onnesta sillä olin kolme kuukautta aikaisemmin menettänyt raskauden. Sillä hetkellä kun sentin pätkä näytti olevansa oikeassa paikassa, tunsin, että tämä on tarkoitettu. Nyt ollaan tosissaan siitä hetkestä menty kaksikymmentäkolme viikkoa eteenpäin ja en kiellä etteikö mua pelottaisi yhä mutta se on erilaista pelkoa.

Pelkoa siitä, että selviänkö arjessa yksin vauvan kanssa ja saanko handlattua tämän paletin perheen ainoana aikuisena. Mä myös uskon, että jos en olisikaan tullut raskaaksi niin olisin yhä riippuvainen exästäni ja tämä raskaus oli mulle herätys sen suhteen, että en elänyt terveellisessä parisuhteessa. Voi kuulostaa hullulta mutta mä todellakin ajattelen, että tällä raskaudella oli tarkoituksensa ja positiivisen raskaustestin näyttäessä kerta toisensa jälkeen plussaa, oli mulle käännekohta itsessäni.

Sumea kurkistus galleriaan.

Henkisesti voimissain.

Jos en olisikaan tullut kohdunulkoisen raskauden jälkeen raskaaksi, niin en usko, että olisin henkisesti näin voimissani mitä nyt olen. Tämän raskauden ansiosta olen päässyt työstämään mennyttä ja pyristelemään irti mulle asetetuista säännöistä. Mulla on tällä hetkellä todella voimakas olo ja sellainen fiilis, että tästä se mun elämä vasta alkaa. Hassua! En sano, ettenkö olisi viimeiseen 31-vuoteen elänyt. Olen mä mutta en itseäni varten tai omilla säännöilläni. Vasta nyt mä voin sanoa, että mä alan elämään mun näköistä elämää.

Tähän tarvittiin yksi unelmien täyttymys. Se, että raskaustestiin piirtyi kaksi vahvaa viivaa ja tämän johdosta saatu usko siihen, että mua varten on parempi tulevaisuus. Siitäkin huolimatta, että mua myös pelottaa tulevaisuus koska olen perheen ainut aikuinen. Toisaalta mä tiedostan, että tämä on normaalia pelkoilua sillä kun beibi on sylissäni, niin tiedän olevani siinä missä mun kuuluu olla. Kolmen lapsen äitinä. Se pesti missä mä olen aina halunnut olla mutta pesti mihin mä olin jo menettänyt uskoni.

Miltä tuntuu olla rv30?

Siltä, että liikun niiiiin hitaasti kuin ikinä voi vaan liikkua. En edes muista koska viimeksi olisin juossut ja antanut musiikille vallan askeleissani! Ahhh! Tätä tunnetta mulla on ikävä sillä pyöreillä viikoilla ollessani voin myöntää, että sängystä nouseminen on urheilusuoritus. Joten en yhtään ihmettele, että mies kenestä olin hetki sitten hieman kiinnostunut (okei, olen yhä!), on hetken ollut hiljaa. Kyllähän se vaatii aikapaljon munaa deittailla raskaana olevaa palloa! 😀 Ei sillä, tuntuihan se hyvältä saada raskaana ollessa huomiota tyypistä ketä katselin sillä silmällä ja joka vaikutti kaikinpuolin mukiinmenevältä yksilöltä. Itseasiassa jos katsoo mieskirjoani taaksepäin, on hän niihin verrattavissa tasapainoisin. Mutta toisinaan ne sadut loppuu lyhyeen!

Sen lisäksi, että pyöreillä viikoilla liikuminen on vaivalloista enkä pysty ottamaan isäpuoleni kanssa Ikean varastolla juoksuskabaa, niin mua alkaa hiljalleen ketuttamaan kenkien pukeminen ja se, etten ihan taivu niin sutjakkaasti kuin haluaisin 😀 Eikä tähän yhtään helpota jokainen harkkasuppari mikä iskee lähes kaikessa mitä teen. Jopa siinä kohdin kuin kävelen olohoneesta keittiöön, niin maha menee kiveksi ja tuntuu, että se poksahtaa kohta.

Kuvakaappauks yhdestä gallerian kuvista. Ihanan Nooran käsialaa.<3

Näillä viikoilla on myös turha kuvitella makaavansa selällään rennon letkeesti ja sen huomasin perjantaisessa ripsihuollossa kun viiden minuutin makaamisen jälkeen olin haljeta tuskasta. Se paineen tunne mikä selässä oli, oli ja on ihan jäätävän tuntuista! Sen paineen keskellä tunnen kuinka raajani puutuvat ja sormia alkaa kihelmöimään MUTTA siltin tämä ripsihuollossa käyminen on mun luksusta, josta pidän kiinni viimeisille viikoille saakka. Kaiken tämän kruunaa myös päivittäinen, toispuoleinen turvotus jota esiintyy enemmän vasemmassa jalassa. Mun ei tarvitse tehdä päivän aikana hirveesti mitään ihmeellistä, niin huomaan nilkkani turpoavan ja toisen nilkan olevan normaali. Tähän vaivaan ei pysty vaikuttamaan muuten kuin ennakoimalla eli pitämällä jalkoja tarpeeksi paljon kohollaan, käyttämättä sukkia ja juomalla vettä sekä välttämällä suolaisia ruokia. Paljon muistettavaa ja viimeistään turvotuksen kohdalla huomaan jos en ole pitänyt jalkoja tarpeeksi kohollaan.

rv30 ja Riskiraskaus.

Normaalien raskauvaivojen lisäksi raskauteni kuuluu yhä riskiraskauteen kahden istukan vuoksi ja tätä seuraillaan kahden viikon välein. Pian koittaa se päivä, jolloin saan tietää, että tapahtuuko synnytykseni ennenaikaisesti. Tähän mä olen jo asennoitunut ja mistään muusta ei ole tammikuun jälkeen hoitohenkilökunnan puolesta puhuttu kuin ennenaikaisesti synnyttämisestä. Mikä toisaalta sopisi mulle ihan hyvin koska tällöin mun olisi helpompi järjestää koululaisten asiat synnytyksen ajaksi sekä saada tukihenkilö koko sairaalassaolo ajaksi koska asian pystyisi ennakoimaan.

Mikäli beibi otettaisi ulos ennenaikaisesti, tulisi hän näkemään päivän valon melko pian! Mua jännittää myös kuulla viikon päästä hänen arvioitu syntymäpäino sillä esikoinen oli 4140 ja keskimmäinen 3400, ja jos tämä beibi tulee ulos reippaasti aikaisemmin kuin sisaruksensa, niin hän ei yltä viimeisimmän mittauksen mukaan lähellekkään sisarustensa painoa.

Mitä muuta?

Beibille alkaa hiljalleen olemaan kaikki oleelliset tavarat hankittuna. Vaunut on, turvakaukalo myös, vaatteitakin löytyy (tosin hänelle pitää varmaan hommata jonkinsortin ”keskospakkaus” tms mahdollisen pienen koon vuoksi), vaippojakin on, unipesä myös, tuttipulloja ja ensi viltti sekä kaikkea muuta pientä sälää. Mutta vielä on jotain pieniä juttuja mitä tahdon ostaa. Kuten tietynlaisen kotiutumis vaatekombon ja tätä en ole viitsinyt ostaa ennenkuin saan tietää syntymäpäivän. Vielä olisi ostettava Tripp trapp ja new born setti mutta se on työnalla 🙂

Kävin tossa myös odotusajan kuvauksessa ihanalla Nooralla ja tästä tulen kertomaan tarinoineen enemmän kun saan vaan valittua upeasta kuvagalleriasta ne parhaimmat otokset. Mutta sen sanon tästä kokemuksesta, että olipas voimaannuttavaa riisua itsensä ja päästää kalheista irti. Olla kameran edessä oma itsensä. Mutta tästä tosissaan jonain toisena päivänä enemmän.

 

Nyt mä alan järjestelemään beibin tarvikkeita ja lähtemään hetken päästä pienelle kävelylle. Ihanaa sunnuntaita!<3

-Ida

 

Lue myös:

Rakenneultra.

Seuraa matkaani:

Instagamissa.