Hae
Elämänmakuista matkaa

vuosi 2020


Tämä vuosi 2020 on ollut kaikkinensa äärettömän raskas ja tuntuu, että tämän vuoden koosteen tekeminen on jokseekin haastavaa sillä tähän vuoteen mahtuu niin paljon kaikkea. Sellaisia käänteitä, että mua oikein hirvittää kun kirjoitan tätä tekstiä. Heikompi olisi jo ostanut menolipun jonnekin kauas mutta mulle eräs ammattilainen sanoi ”Sä jaksat yhä nauraa”. Kyllä jaksan koska tämän pohjemmalle vuosi ei voi enää mennä ja mä uskon, että tästä on suunta vain ylöspäin. Käyn alla läpi tätä vuotta mutta en mitenkään kronologisessa järjestyksessä. Aloitetaan ensiksi vuoden hurjimmista känteistä ja siitä sitten siirrytään vuoden positiivisempii käänteisiin.

Tämä vuosi on pitänyt sisällään…

…leikkauksesta toipumista.
…vuoristorataisen parisuhteen.
…työttömyyttä sekä pätkätöitä.

…oman itsensä menettämistä.
…kohdunulkoisen raskauden.


…koronan tuomia haasteita.
…uusperheen hajoamista.…oman lapsen kasaamista uudelleen.
…pelkoja ja varpaillaan olemista.

…vaikeita valintoja.
… raskauden kanssa yksin jäämistä.

…paljon negatiivisuutta.

…paljon epävarmuutta.

…parisuhteellista yksinäisyyttä.

…loukatuksi tulemista ja henkistä väkivaltaa.

Jotta uusi alkava vuosi olisi toisenlainen, niin mä paketoin itselleni kääreisiin kirjan, jonka täyttäminen alkaa vuoden ensimmäisestä viikosta. Ensimmäisen viikon aikana kirja pyytää pysähtymään ja katsomaan menneeseen vuoteen, etsimään sieltä kiitollisuuden asioita. Hetken musta tuntui siltä, etten löytäisi mitään kiitollisuuden aihetta pian päättyvästä vuodesta mutta onhan niitä kuitenkin.

Olen kiitollinen siitä, että…

…selvisin leikkauksesta.
…sain työskennellä päiväkodissa.

…vietin lasteni kanssa täydellisen kesän.
…tein positiivisen raskaustestin.

…näin varhaisultrassa oikeassa asemassa olevan pienen.

…olin tyytyväinen kroppaani.

…miten paljon mulla on läheisiä ja turvallisia ihmisiä ympärillä.
…löysin liikunnan ilon.

…aloitin bloggaamisen.

…päästin irti myrkyllisyydestä.


…pääsin rakentamaan lapsilleni turvallista kotia.
…sain nauraa monta kertaa vatsalihakset kipeiksi.

…koin syvällisiä keskusteluita.

…uskalsin pyytää apua.

…opin sanomaan ei.
…vietin koko kesän lomalla.

…pystyin mahdollistamaan lapsille sitä mitä he tarvitsevat.

…aloin eron jälkeen panostamaan itseeni.

…saan herätä aamuisin kahden pienen aarteen halaukseen.
…saan tuntea hentoisen vahvoja potkuja.

…toteutin yhden unelmistani hankkimalla meille kissanpennun.

…olen itse oman talouteni herra.

…pysähdyin monta kertaa miettimään mitä haluan.
…sydämeni on iso ja sinne mahtuu paljon hyvyyttä.

…oivalsin kuinka yksi menetys voi avata uuden oven.

…olen saanut ihania viestejä tuntemattomilta.

Yhteenveto.

Olen vahvasti sitä mieltä, että tämän vuoden käänteet ja kokemukset pystyy kääntämään ensivuoden vahvuudeksi. Koen myös, että ilman kokemuksia, en olisi saavuttamassa uusia asioita. Mulla alkaa vuosi sillä, että blogi siirtyy Vaikuttajamedialle ja hetken päästä siitä jatkuu opinnot, samalla kun tavoittelen ammatillisesti unelmaani. Kaiken vuoden alun unelmien aloituksen keskellä pääsen rakentamaan kotia mulle ja kolmelle lapselle, joista hentoisesti potkiva päätti tarttua sitkeästi mukaan.

Vaikka tämä vuosi on ollut raskauden asioiden vuosi ja mä odotan tämän vuoden päättymistä, niin siitä huolimatta olen omalla tavallaan kiitollinen siitä, että sain kokea tämän vuoden. Ilman tämän vuoden käänteitä en olisi onnellinen. Onnellisempi nyt kuin esimerkiksi keväällä tai kesällä tai minään muuna hetkenä.

Mä olen onnellinen siitä, että olen tämän vuoden aikana päässyt tähän pisteeseen ja ylpeä itsestäni, että voin seistä selkäsuorana ja kohdata maailman omana itsenäni tietäen oman arvoni. Sen, että mä olen helvetin upea ja vahva nainen, joka kaiken kokemuksen jälkeen seisoo entistä vahvempana, pystyen katsomaan peiliin ja myöntää myös omat virheensä.

Ihanaa ja parempaa vuotta 2021 jokaiselle!

Halauksin,

Ida

Hätäleikkaus – elämäni pysähtyi.

Tiedän jo nyt, että tätä postausta kirjoittaessa tulen vuodattamaan kyyneleen jos toisen mutta ajattelin tästä(kin) kirjoittaa sillä tämä elää jollain tasolla raskauteen liittyvissä teksteissä mukana.

Vuosi sitten tähän aikaan päästyäni Naistenklinikalle tutkimukseen ja kuultuani korkeiden tulehdusarvojen tuloksen, en vielä siinä hetkessä tiennyt, että joutuisin hetkeä myöhemmin kuulemaan sanan hätäleikkaus. Osastolla levätessä kirosin mielessäni sitä, että en pääsisi yöksi välttämättä kotiin. En osannut edes kuvitella asian vakavuutta ennen kuin sain luvan alkaa soittamaan lähipiiriä läpi ja kehotuksen päivittämään lähiomaisten tietoja.

Soittaessani lapsille,

kävin pahimman pelkoni läpi. Pelkäsin etten pääsisi koskaan kotiin ja jouduin lupaamaan heille, että äiti tulisi vielä kotiin. En voinut missään nimessä sanoa heille, että äiti ei tiedä tai äiti tulee kotiin mutta millaisena kappaleena. Sen sijaan pohjusti lasten isää tulevan varalta, olin kirjoittanut hänelle listan siitä, kuinka hänen tulisi pahan hetken sattuessa toimia. Hänen tulisi kertoa, että äiti suojelee aina ja kulkee mukana, hänen tulisi sanoa lapsille samat iltahöpinät mitkä minäkin aina sanon. Lapsille sanoin puhelussa rakastavani maailmassa eniten ja kerroin, että kohta nähdään. Tietämättä voinko lunastaa lupaustani.

Hetkeä ennen hätäleikkausta,

halasin miestäni huoneeni vessassa samalla kun vaihdoin leikkaussaliin soveltuvat vaatteet. Kerroin rakastavani aina ja pyysin häntä tekemään joulun kotiin, lupamaan että hän hoitaa lapset. Hän ei luvannut tehdä joulua koska sanoi pääsevän yhtenä kappaleena kotiin.
Äidille en meinannut heti soittaa mutta mieheni painostuksesta soitin. En olisi halunnut, että äiti kuulee romahtaneeni ja minun ollen peloissa. Minun pitäisi siinä hetkellä kannatella läheisiä, jottei he pelkää pahinta. Äitini pääsi samaiselle lähiomaistenlistalle kuin mieheni. Halusin kahdelle tärkeimmälle mahdollistaa sen, että he saavat kaikki mahdolliset tiedot minusta, mikäli en niitä itse pysty toimittamaan.

Päästessäni leikkaussaliin, muistan nauttineeni siitä kepeästä tunnelmasta mikä siellä oli. Muistan kuulleeni hoitajien keskeistä vinoilua. Se teki sillä hetkellä hyvää mielelle, kuulla naurua. Hetkeä ennen silmien ummistamista, pyysin yhtä asiaa. ”Tehkää mitä vain, kunhan päästätte mut jouluksi kotiin”.

Hoitohenkilökunta teki kaikkensa ja vähän enemmän. Sain leikkauksen jälkeen paljon tukea ja kannustusta. Sitkeänä sissinä päätin, että nousen sängyltä ylös vaikka itkien, kunhan pääsen jouluksi kotiin. Koitti aatonaatto, kun pääsin jouluksi kotiin ja en meinannut itsekkään uskoa, että pääsisin sillä edeltävät päivät olivat yhtä tuskaa.

Mutta se mistä olin kiitollinen niin oli lähipiiriin tuki.

Porukat tulivat sairaalaan pitämään seuraa. Äiti harjasi hiuksiani samalla kun söin toista tuntia velliä, isäpuolen sanoessa ”Sä et parane, jos et syö”. He istuivat vieressäni niin kauan kun söin. He olivat ympärivuorokauden puhelimen päässä ja soitin äidille välillä kukonpierun aikaan ja itkin sitä, etten taaskaan saanut yöllä nukuttua. Äiti oli tukena myös silloin kun piti ensimmäisen kerran katsoa leikkuuhaavaa. Äiti katsoi sen puolestani ja kun itse sen näin, romahdin ihan täysin. Itkin valtoimenaan ja äiti koitti sanoa, että sehän on siisti.

Sairaalaan sain tuekseni myös kaksi parhainta ystävääni, jotka lähtivät taluttamaan pitkin sairaalaan käytäviä. Minun piti pystyä kävelemään, jos halusin jouluksi kotiin. Kävelinkin mutta juoksukisaan en pystynyt. Se tunne, kun ystävä pukee sinulle sukkaa jalkaan, kun et itse pysty, vetää nöyräksi mutta samalla osoittaa se, että kuinka tärkeä olen ystävilleni ja kuinka korvaamattomia he ovat minulle. He istuivat seurassani, olivat jatkuvasti puhelimen päässä ja soittivat jos musta ei hetkeen kuulunut mitään.

vanhempien ja ystävien

lisäksi tukena oli silloinen mieheni. Hän otti kopin kotiväestä, rakensi joulua ja tuli sairaalalle pitämään seuraa ja viemään kävelylle. Hän sai minut nauramaan, hän kuunteli itkuni ja hän tuki. Näin että hän pelkäsi yhtä paljon mutta hän ei sitä näyttänyt, hän leipoi sen sijaan piparkakkutaloa lasten kanssa ja sanoi oikeat sanat. Hän oli se, joka otti kotiin päästyäni haltuun myös minun hoitamiseni ja se, että jouduin heittäytymään toisen armoille, osoitti sen, että ihminen on haavoittuvainen.

Nyt hätäleikkaus kokemuksesta on vuosi aikaa ja voin sanoa, että fyysisesti ja henkisesti parantuminen on vielä kesken. Fyysisesti paranin leikkauksen jälkeen ihan hyvin ja pääsin jo kahden kuukauden jälkeen töihin mutta vaikka olen ollut työkuntoinen niin mm. raskauteni muistuttaa kaikesta kokemastani. Leikkaushaavojen kiinnikkeet nimittäin vaivaavat ja tunnen jatkuvasti toisessa munasarjassa kipua.

Henkinen puoleni on myös koetuksella sillä, kun käyt lähellä sitä, että pääsetkö ikinä kotiin vai et, niin se pysäyttää ja tuo esille uusia pelkoja. Pelot ovat voimistuneet tämän raskauden myötä ja ne itseasiassa puhkesi kohdunulkoisen raskauden jälkeen. En luota kroppaani enkä siihen, että se toimii mun ehdoilla. Joudun jatkuvasti kuuntelemaan kroppaani ja tekemään sen mukaan, kamppailemaan henkisen minäni kanssa sen suhteen, etten ole kykeneväinen tekemään kuten haluan.

hätäLeikkaus tulee

myös kulkemaan aina arpena mukana sillä vatsassa komeilee hätäleikkauksesta saatu pystyhaava sekä kaksi arpea pieleen menneestä munasarjan kystan poistosta. Pystyssä olevaa arpea katsoessani osaan kuitenkin olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että paksusuoleni saatiin kursittua kasaan ja selvisin pelkässä arvella koska pahemminkin olisi voinut käydä.

Leikkauksen jälkeinen paperisota on vielä kesken ja tiedän ettei mikään euro tule korvaamaan sitä mitä jouduin kokemaan ja minkä kanssa joudun yhä elämään mutta siitä huolimatta yritän kääntää asian positiiviseksi. Saan sentäs käydä itse vessassa ja rakentaa lapsille joulua. Olen tässä enkä muualla ja saan iltaisin peitellä lapset. Lisäksi saan kantaa sisälläni pientä aarretta, jonka saanti tämmöisen kokemuksen jälkeen ei ollut itsestään selvää. Kaikki nämä ovat aika arvokkaita juttuja.❤️

Ida

 

Seuraa meitä

Instagramissa