Hae
Elämänmakuista matkaa

Äitiys on julma ala.

Äitiys on julmaa.

Äitiys on sellainen titteli mitä kantaessa vaietaan asioista eikä uskalleta tai haluta aina sanoa kaikkea ääneen. Äitiys on sellainen työmaa missä tehdessäsi miten päin vaan, saat jostain suunnasta paheksuntaa. Mikään muu ala ei ole niin julma kuin äitiyden ala. Äitiydessä olet helposti silmätikkuna ja sun niskaan kaadetaan saavillinen kuuluisia ”Mä vaan sanoin” – vinkkejä, jos teet erilailla kuten kuulija tekee. Äitiydessä ulkopuoliset ovat kovia antamaan neuvoja, tuomitsemaan ja arvostelemaan. Äitinä oleminen on maailman ihaninta mutta samalla se tuo suuret paineet tekemisiin. Kun tulin ensimmäisen kerran äidiksi ollessani 22-vuotias, niin koin äitiydestä suuria paineita. Imetys ei onnistunut, itkin sitä. Väänsin bataattisosetta itse, heittäen sen roskiin koska se ei kelvannut pojalleni. Halusin hoitaa itse lapseni koska olinhan äiti ja mun piti nuoresta iästä johtuen näyttää ulkopuolisille. Koko esikoisen ensimmäinen vauvavuosi tuntui suorittamiselta ja oppikirjojen opiskelusta.

Sitten tulikin ikää 24-vuotta ja olin kahden lapsen äiti. Voin myöntää, ettei äitiys silloinkaan ollut mikään helpoin pesti. Olin asuinalueemme nuorin kahden lapsen äiti ilman korkeakoulun tutkintoa ja omakotitaloa, joten voitte vaan kuvitella millaiset paineet koin poistuessa kotoa. Nyt olen kolmannen kerran raskaana ja ikää on melkein 32-vuotta kun vauva syntyy ja voin sanoa, että vuosien aikana kuori on koventunut ja uskallan sanoa ääneen asioita. Mutta vaikka uskallan sanoa asioita ääneen, niin saan sanoin tai elein sääliä siitä, että olen tässä tilanteessa. Raskauteni sekä yksinhuoltajuuteni näyttäytyy säälimisen arvoiselta yhtälöltä, jossa en takuulla pärjäsi yksin – mikäli ottaisin tosissani sanat jotka kuulen. Juuri näistä epäillyksistä johtuen mulla on entistä suurempi palo puhua äitiydestä ääneen, näyttää äitiyden ihanuudet ja kamaluudet sekä nostaa vaiettuja asioita esille.

Munaa löytyy.

Haluan näyttää maailmalle, että mulla on munaa sanoa asioita ääneen sekä äärimmäisen hyvä kyky handlata tämä pakka. Tunnistaen kuitenkin rohkeasti henkisen hyvinvoinnin heikkous ja sanoa siitäkin ääneen. Äitiys ei ole nimittäin mikään kilpailu missä meidät asetetaan paremmuusjärjestykseen. Äitiydessä ei jaeta mitalleja. Äitiydessä ei pitäisi myöskään tuomita, arvostella, vertailla, sääliä, neuvoa (rumasti) ja katsoa nenänvartta pitkin ketään äitiä koska me äidit tehdään maailman arvokkainta työtä. Me ei ehkä aina olla satalasissa läsnä mutta jumatsuikka silloinkin meillä on silmät selässä. Joten kerronpa teille asioita mitä moni äiti ajattelee mielessään mutta mitä eivät uskalla sanoa ääneen kivittämisen pelossa.

Mitä kukaan ei sano ääneen mutta ajattelee kuitenkin?

Leipominen on ihan kamalaa. Siinä tulee järkyttävä sotku ja jauhoja tampataan ilmaan niin, että sitä on pitkin keittiötä. Leipomisessa lapset tappelee siitä kuka saa tehdä ja mitä, sekä siinä vahditaan haukansilmällä sitä ettei pullat vaan mene sekaisin toisen kanssa. Pullien sekoittuminen olisi katastrofi. Mitäpä tulee jouluisten pipareiden leipomiseen ja paistamiseen, niin kyllä mä vaan sanon et on sekin yks työmaa jossa hermonystyröitä koetellaan!

Siivoaminen on tosi kivaa silloin kun lapset on isällään ja tiedän ettei kukaan sotke puolen tunnin sisällä paikkoja mitä mä olen hinkannut koko päivän. Siivoaminen on ihan pepusta silloin kun lapset on kotona koska vähintään 99% siivoamisesta alkaa vinkumisella, tappelulla, kiristyksellä ja uhkailulla. Lopputulos on aina sama. Siivous tehdään tatti otsassa.

Lukeminen ääneen. Ei voisi sitten vähempää kiinnostaa lukea iltaisin ääneen! Siis mä olen niin väsynyt siinä vaiheessa kun lapset menee sänkyyn, että en todellakaan jaksa lukea kirjaa. Joten olen tämän korvannut äänisaduilla. Pieni helpote mulle, suuri ilo lapsille.

Valmis ruuat on arjen pelastus, jota mä hyödynnän ihan hyvillä mielin! Koululaiset ovat aina saaneet valmissosetta ja niin tulee beibikin saamaan. Karkkipäivätkin on vähän sinne päin mutta hammaslääkäriä lapset huijaa sanoen, että meillä on karkkipäivä vain lauantaisin. Huijauksen jälkeen iskemme silmää toisillemme.

Lisäksi.

Ruutu-aika on pelastus, jossa lapset saa välillä ylimääräistä aikaa, jotta mä voin vaikka heittää pitkäkseni ja katsoa oman jakson. Tässäkin huijasimme kerran koulun terveydenhuollossa koska mä en jaksa sitä papatusta mitä saan osakseni ruutuajan suosituksista. Lapse osaa sujuvasti juksata terveydenhuollon ammattilaisia sanomalla, että meillä on pelipäivät. Tiedämme jokainen, että meillä ei sellaisi erikseen ole eikä tule olemaan.

Äänen korottaminen kuuluu mun luonteeseen. Siinä missä kiroilukin välillä sekä pään paukuttaminen. Jos mulla katkeaa suoni, niin lapset näkee ja kuulee sen. Olenko vuosien aikana kehittynyt tässä, kyllä. Kiroilenko vielä kymmenen vuoden päästä kun menee hermot, kyllä. Pilaanko lapseni sillä, että ääneni nousee? En.

Piirrustusten ihailu on välillä varsin aktiivista hommaa sillä toisinaan lapsi on saanut piirettyä vasta yhden kissankorvan kun sulta kysytään jo ”Äiti onko hieno?” tai sitten saat leikkiä arvuuttelijaa kun lapsi tuo eteesi piirustuksen kysyessään ”Äiti arvaa mikä tämä on?”. Yritäpä siinä sitten tulkita lapsen ilmeistä, että onko paperissa pupu vai lehmä. Suosittelen tässä kohdin äärettömän taitavia arvailu kykyjä sillä väärin arvatessasi tunnet äitiyden huonommuuden sydämessäsi. Annan arvauksiin myös pienen vinkin. Jos et ole aivan varma mitä paperissa on, niin kysy lapselta vasta kysymys. 😀

Olet riittävän hyvä äiti.

Olet sitten ensimmäistä kertaa äitinä 35-vuotiaana, kahden lapsen äitinä 20-vuotiaana tai niinkuin minä, 32-vuotiaana kolmen lapsen yksinhuoltajana, niin Sä olet hyvä äiti! Jos annat lapsesi katsoa piirrettyjä, jotta saat selata somea, niin go for it! Jos lahjot lapsesi kaupassa suklaapatukalla, niin fiksusti keksitty! Mikäli pinna katkee ja heität pehmolelun seinään, niin mitä sitten? Sä olet äiti ja ihminen, ja on ihan okei mennä välillä sieltä mistä oppikirja ei mene. Silloin kun perusturva on kunnossa, niin lapsi ei mene rikki jos syötte yhtenä iltana viikossa Saarioisten perunasoselaatikkoa tai tilaatte woltin kautta heseaterian, kuten me tehtiin eilen. Eikö niin?<3

Pidetään välillä nuttura löysemmällä ja irvistetään kukkahattu tädeille koska ei meidän äitien tarvitse aina saada kymppiplussan arvosana vaan välillä neljäpuol on oikein hyvä!<3

-Ida

 

Lue myös:

Meidän perhe on meidän perhe.

Kuka on äitiyden takana?

Seuraa matkaani Instagramissa.

Nähdäänkö me sitten taivaassa?

Nähdäänkö me sitten taivaassa, kysyi seitsemänvuotias yhtenä päivänä juuri ennen nukahtamista. Annoin kyyneleen virrata poskilleni ja sanoin, nähdään.

Millaisena jokainen meistä voi syntyä uudestaan?

Kenties tipahdamme poskeen sadepisarana tai juostaan oravana ikkunan taakse.

Ehkä mä synnyn uudestaan prinsessana. Prinsessana jonnekin maanpallon toiselle puolen.

Tai sitten hevosena tai jopa kissana. Äiti, mä voin syntyä ihan millaisena vaan.

Kuoleman jälkeen jokaisella meistä on uusi elämä, jossa voidaan kävellä näkymättömänä maahan jääneiden rinnalla.

Kuoleman jälkeen voi tulla milloin tahansa halaamaan ja sipaisemaan hiuksia.

Kuoleman jälkeen me suojellaan maahan jääneitä perheenjäseniä.

Jossain vaiheessa voidaan taas nähdä toisemme taivaassa ja syntyä jälleen yhdessä uudestaan mutta me ei kuitenkaan muisteta edellistä elämää.

Silloin kun lapsi pysähtyy miettimään kuoleman jälkeistä elämää ja tuo omia mielikuvia mieleen, annan kyynelten valua poskia pitkin ja kerron lapsille miten kauniisti he ajattelevat. Sanon aina, jokaisen pohdinnan jälkeen

”Mietit todella kauniisti mutta sovitaanko ettei vielä satoihin vuosiin lähdetä toistemme luota pois?”.

”Joo mutta äiti entä jos mä haluankin syntyä kukkana.”

”Sä voit olla mitä tahansa mitä sä haluat, niin maan päällä kuin taivaassa.”.

-Ida

 

Lue myös:

Matkan takana.

Seuraa matkaani

Instagramissa.