Hae
Elämänmakuista matkaa

Erosta selviäminen, yksinhuoltajana – miten jaksaa?

Erosta selviäminen, postaus oli on yhden seuraajani antama toivepostaus ja tuli tunne, että nyt voisin tästä kirjoittaa. Taustalla soi sopivasti Radio suomipopilla Antti Tuiskun – keinutaan. Biisihän ei itsessään liity tähän tekstiin millään tavalla mutta jotenkin sopiva kuitenkin tämän tekstin aiheeseen. Viimeisimmästä erostani on nyt aikaa yksi kokonainen vuosi ja yli neljä kuukautta. Sanotaan, että erosta kestää palautua yhtä kauan kuin parisuhteessa on ollut. Ehkä tämä pitää paikkansa, ehkä ei mutta sanotaanko näin, että viime vuosi oli tunteikkaita ja monenlaisia ajatuksia täynnä oleva vuosi.

Aluksi kaipasin, sen jälkeen tunsin raivoa, josta siirryin vihaan, ja sitä kautta irti pääsemiseen. Olen kantanut harteilla myös katkeruuden tunnetta ja on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut ajaa rekalla päälle. (toim.huom! ajatuksissani.). Joskus on ollut hetkiä, kun olisin voinut huutaa kaiken pahanolon sisältäni. Niin paljon vuoden alussa sattui. Ei tänä päivänä mutta vuosi sitten. Silloin sattui ja paljon.

Parisuhde päättyi eroon, raskaustesti kädessä.

Yhtään asiaa kaunistelematta, niin raskaana ollessa eroaminen oli elämäni pahin kolhu. Edes ero koululaisten isästä ei ollut yhtä hajottava ero. Raskaana ollessa eroaminen oli ihan hirveää ja yhtä tuskaa. Koko maailma mureni, siitä huolimatta vaikka tiesin, että suhde päättyy ennemmin tai myöhemmin. Niin paljon kuin vihasin yhdessä olomme aikana, myös rakastin – aivan pyöristyttävää mutta näin se oli. Kaikesta huolimatta rakastin ja rakkauden vuoksi sallin enemmän kuin pitäisi sallia. Ero minkä tiesin tulevan, tuli samaan hetkeen raskaustestin kanssa. Se ei kuulunut suunnitelmiini.

Kuka haluaisi erota ja odottaa uutta elämän alkua, samalla hetkellä?

Kuka haluaisi miettiä, että pitääkö vauvan vai miehen?

Ei kukaan. Tuskin kukaan suunnittelee asioita näin. En minä ainakaan. Siitä huolimatta minulle oli päivän selvää se, että sentin mittainen menee aina edelle. Erosta selviäminen tuntui kauan sitten mahdottomalta asialta mutta nyt mahdolliselta asialta.

Erosta selviäminen.

Aloin työstämään erosta selviämistä psykologin vastaanotolla. Muistan ne ensimmäiset käynnit, joissa istuin tunnin ja itkin pahaa oloa. Suoraan sanottuna oksensin kaiken ulos ja annoin tulla yhtään kaunistelematta ne fiilikset mitä kannoin mukanani. Se tuntui hyvältä. Olen neuvolaan kiitollinen siitä, että raskausviikolla yhdeksän ollessani, sain heti lähetteen psykologille. Siitä se erosta selviäminen lähti liikkeelle. Vuosi 2021 oli koronan vuoksi vaikea vuosi ja samana vuonna käsittelin eron asioita, ja masennus otti vallan. Voin rehellisesti sanoa, että em. kombo ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä ja ihan hirvittää miettiä millaisissa vesissä olen ollut. Samaan aikaan pelkäsin, että menetän riskiraskauden vuoksi vauvan. Koko vuoden 2022 olin kiitollinen siitä, että pääsin kahden viikon välein psykologille purkamaan kaikkea mitä mielessäni oli.

Erosta selviää, ajatus oli vuoden 2022 ajatukseni. Erosta todellakin selviää, vaikka erotessa siltä ei tunnu. Ero on tilanteessa kuin tilanteessa paskamainen juttu mutta silloin jos ero tulee samaan aikaan kuin on raskaana, on se sen merkki, että parisuhteen ei ollut tarkoitus olla loppuelämän suhde. Ero raskaus aikana kertoo sen, että siinä saa enemmän kuin menettää.

erosta selviäminen Yksinhuoltajana, miten jaksaa?

Heti aluksi sanon, että yksinhuoltajan ei tarvitse jaksaa konkreettisesti yksin. Yksinhuoltajuudessa on papereilla yksin mutta sitä ei tarvitse olla henkisesti eikä fyysisesti yksin. Olen saanut todella hyviä tukimuotoja yksinhuoltajuudessa, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Sain apua niin mielen asioihin kuin käytännön asioihin mutta eihän se kuitenkaan poista sitä, että on yksinhuoltaja. Ei mullakaan ympärivuorokauden tukimuotoja ole taikka viikonloppuisin, joten yhtään kaunistelematta sanon, että yksinhuoltajuudessa on pakko jaksaa. Synkempinä päivinä nousin sängystä ylös keittämään puuroa koska arjessani ei ole muuta vaihtoehtoa. En ole voinut jäädä tuleen makaamaan vaan olen joutunut nousemaan joka päivä – satoi tai paistoi.

Mutta käännän tämän voimavaraksi. Mikä rikkaus onkaan, että on ollut aamuisin syy nousta ylös. Mikä rikkaus onkaan, että olen saanut eron jälkeen tehdä arjestani omannäköiseni. Sellaisen, jossa arki näyttää ja kuulostaa meiltä. On ollut mahtavaa rakentaa kotia, joissa kaikilla on hyvä olla iloineen ja ketutuksineen. Yksinhuoltajana sitä on 200% vanhempi mutta samalla sitä saa 200% rakkautta, halauksia ja kuolaisia pusuja.

Yksinhuoltajuus on mörkö.

Henkilökohtaisesti olen törmännyt siihen, että yksihuoltajuutta katsotaan säälien. Se on surullista. Yksinhuoltajuus on mörkö ja monesti kauhistellaan sitä, että olen yksin kolmen lapsen kanssa. Unohtamatta, että olen yksin ja onnellinen, kolmen lapsen kanssa. Yksinhuoltajana minun ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa eikä kokea, että omat ajatukseni tai tarpeeni menevät toiselle sijalle. Joku jopa kauhistelee sitä, että minulla on lapset kahden eri isän kanssa mutta mitä sitten? Ei se määritä minua ihmisenä eikä äitinä, vaikka lapsia olisi kymmenen eri miehen kanssa. Yksinhuoltajan arjessa lapseni eivät joudu katsomaan sivusta aikuisten riitoja, kokea kireää tunnelmaa kodissa eikä puntaroida, että kummalta kodin aikuiselta lupaa kannattaisi kysyä.

Erosta selviäminen yksinhuoltajana on raskas prosessi mutta palkitseva matka. Yksinhuoltajuus on hiton siisti pesti enkä vaihtaisi tätä ikinä tavalliseen perhemalliin (jossa siinäkään ei mitään vikaa ole). Tässä perhemuodossa, jossa olen yhden vanhemman perhe, on huikeaa olla. Yksinhuoltajana ei käydä yksin pissalla ja yksinhuoltajana nukutaan toinen silmä auki mutta siitä huolimatta, että syön joskus vauva sylissä, saan tästä perhemuodosta niin paljon. Myös niinä hetkinä, kun yksi herää kahden tunnin välein, toinen on kuumeessa, kolmas näyttää kieltä ja neljäs mouruaa ruokaa. Niinä hetkinä tekisi mieli ottaa lomaa vanhemmuudesta mutta ei se kuitenkaan tekisi minua onnelliseksi.

Tämä perheenmuoto sen sijaan tekee. Toki, voisin haluta kotiin tyypin, jonka kanssa jakaisin arjen ja sen kaiken ilon mitä perhe-elämä tuo tullessaan mutta myös näin on hyvä olla. Onnellisena yksinhuoltajana.

Ida

 

Lue myös:

Vuosi sitten kädessä oli raskaustesti ja pöydällä ero.

200% vanhemmuus.

Meitä näkee myös:

Instassa

Facessa

Me ollaan me.

Vaikka me olemme me ja tiivis kolmikko, niin siitä huolimatta uuden elämänmuutoksen kertominen jännitti kovin. Sydämessäni tiesin, että he tulevat pakahtumaan onnesta, ja niinhän siinä kävi! Halusin kertoa lapsille niin, että yksi parhaimmista ystävistäni on meillä samalla hetkellä kylässä koska hän on alusta asti ollut raskaudessa mukana. Hän tulee myös muutaman viikon päästä ultraan mukaan.

”Muistatko kun äiti on käynyt paljon lääkärissä viime aikoina?”

”Joo.”

”Siellä äidin mahaa on tutkittu.”

”Haluatko nähdä mitä siellä on?”

”Joooo”.

”Katso”.

Ultrakuvat lapsille.

Näytin viikolla 12+3 lapsille ultrakuvat samalla, kun kerroin käyneeni monissa tutkimuksissa ja tiesiväthän he sen, että olen käynyt paljon aikuisten asioilla mutta sen enempää en halunnut kertoa heille ennen sikiö seulontatutkimusta. Olin todella onnellinen siitä, että ystäväni oli meillä jakamassa lasten ilon ja onnen! Se oli jotain aivan upeaa, nähdä omien lasten riemu tulevasta sisaruksesta! Heidän vilpittömyytensä ja aitous uutista kohtaan oli käsinkosketeltavan kaunista.

Lapset katsoivat ultrakuvia ja toinen sanoi ”Musta tulee vihdoin isosisko” ja toinen oli ylpeä ollessaan nyt tupla isoveli! Se hetki, kun kerroin lapsille oli ikimuistoinen hetki ja oli ihana nähdä omien lasten aito onni tulevasta pikkusisaruksesta. Painotin totta kai lapsille, että vauva on vielä pieni ja pitää antaa vauvan kasvaa rauhassa, jotta vauvasta tulee iso ja vahva. Kävimme läpi myös, sen kuinka pieni vauva on ja mitä vauva tällä hetkellä tekee mahassa, sekä sitä kuinka ISO äidin maha on jo.

Lapset ovat jo niin isoja, että ymmärtävät hyvin mitä tarkoittaa, kun vauva on mahassa ja miten vauva on mahaan tullut, ja saman tien he alkoivat miettimään, että kumpi meille tulee ”tyttövauva vai poikavauva”. He myös soittivat monille tärkeille aikuisille, kertoen isosta uutisesta.

Kuka on vauvan isä?

Myöhemmin illalla poikani sanoi ”Olen äiti ihmetellyt miksi syöt sellaisia mahan pömpötys lääkkeitä”, mietin hetken, että mitä hän tarkoitti, kunnes tajusin, että d-vitamiineja! Siitä asti d-vitamiineja on meidän perheessämme kutsuttu mahan pömpötys lääkkeiksi. Samaisena hetkenä asia mitä jännitin etukäteen kovasti, tuli esille. Asia esiintyi niin meidän suihkuhetkellämme, että iltapalapöydässä, jatkuen siihen asti, kunnes lapset menivät nukkumaan. Se aihe minkä vuoksi olin jännittänyt lapsille kertomista oli, Kuka on vauvan isä?

Pelasin kysymyksen jälkeen aikaa itselleni ja rauhassa jokainen vaihtoi yö vaatteet päälle ennen kuin tiesin, että lapsen kysymys on kohdattava. Kysymystä en tosin osannut ihan vielä odottaa mutta parempi heti kuin myöhemmin. Lapset osasivat itse kysymyksen jälkeen todeta, kuka vauvan isä on ja kävimme keskustelua siitä, että siitä huolimatta kuka isä on, vauva on äidin ja meidän perheemme vauva.

Jouduin painottamaan todella monesti sitä, että Me ollaan Me, vaikka isä on kuka tahansa. Vakuutin niin paljon kuin ikinä voin, että meidän perheemme on tässä ja meidän perheemme tulee pysymään meidän perheenämme, se ei muuta muotoaan toisenlaiseksi eikä tule palaamaan vanhaan. Tiesin jo etukäteen, että mikä toisen lapsen vastaanotto asiasta tulisi olemaan. Tiesin sen, että häntä joudun eniten vakuuttamaan siitä, että vanhaan ei ole paluuta. Tiedän, että joudun vielä jossain vaiheessa palaamaan asiaan, hänen hakien varmistusta, että meidän perheeseemme kuuluu vain äiti, tupla isoveli, isosisko, Naxu ja vauva sekä lukuisat muut tärkeät aikuiset, jotka lapset mieltävät välillä perheenjäseneksi.

Me ollaan me, aina.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että sain etukäteen lapsille kertomiseen tukea, niin ulkopuolisilta kuin lähipiiriltä, joiden kanssa totesimme, että rehellisyys on vauvan suhteen tärkeää. Missään nimessä mielessäni ei käynyt valehdella tai keksiä, että haikari tiputti vauvan äidin syliin. Vauvan syntyminen perheeseen, jossa on vain yksi aikuinen, on nykypäivää. Nykyään on paljon erilaisia perhemuotoja, ettei tarvitse edes piilotella tai hävetä sitä, että meidän perheemme on meidän laisella kokoonpanollamme varustettu.

En ylipäätänsä ymmärrä sitä, että miksi biologiasta pitäisi vaieta? Se ei mahdu päähän, ei nyt eikä koskaan ja olen sitä mieltä, että isommilla on nyt ja vauvalla tulevaisuudessa, oikeus tietää historiasta. Hänen tarinansa. Vastuu äitinä ja luotettavana aikuisena, on kertoa lapsille totuus, joiden sanojen takana voin seistä selkäsuorana. Lähtökohtana kertomisessa mulla on aina se, että tarina on niin kaunis kuin se voi olla. Missään nimessä ei koskaan tulisi mieleen, että kertoisin rumasti asioista tai huonossa valossa.

Se, että pulla on uunissa siitäkin huolimatta, että toinen osapuoli ei kävele samaa polkua pitkin, ei ole isompien syy eikä pullan syy. Heillä on oikeus saada jopa enemmän rakkautta osakseen ja sitä mulla riittää. Mulla riittää rakkautta ja sydäntä kolmelle lapselle koska jos yhden hyvän lauseen kaiken keskellä muistan kuulleeni hetkeä ennen kuin jäin yksin, niin se on tämä:

En epäile, ettetkö pärjäisi. Olet kuitenkin hyvä äiti.

Olen. Pulla tulee saamaan yhdeltä aikuiselta kaiken rakkauden, huomion, läsnäolon ja turvan.

Tiedän sen, sillä lisäkseni vauvalla on jo nyt upea ja paras turvaverkosto, jonka muodostaa meidän perheellemme. ❤️

Halauksin,

Ida

 

Lue myös:

Maanantain oivalluksia.

Seuraa meitä:

Instagramissa.