Hae
Elämänmakuista matkaa

Ultraäänitutkimus ensimmäisellä kolmanneksella.

Ultraäänitutkimus.

Kuten olen kertonut, niin ensimmäisen plussatestin tein syyskuussa. Testin teosta ei mennyt kuin päivä, niin varasin ajan Naistenklinikalle, alkuraskauden varhais ultraäänitutkimukseen, jonne olin tervetullut sillä taustalla varjosti kesäinen kohdunulkoinen raskaus. Sain ajan arviolta viikolle seitsemän eli positiivisesta testistä melkein kuukauden päähän. Sen puhelun jälkeen tuleva ultraäänitutkimus ja sen kuukauden odottamisesta tuntui P-I-I-N-A-A-V-A-N pitkältä koska heti positiivisen tehtyäni, pelkäsin aivan suunnattomasti, että kesäinen pipariksi mennyt raskaus toteutuisi.

Muutaman päivän Naistenklinikalle soiton jälkeen sain soitettua neuvolaan ja varattua ensikäynti ajan. Puhelussa muistan kuulleeni lauseen ”Nyt yrität olla murehtimatta”. Helpommin sanottu kuin tehty, ajattelin. Joka päivä mieltäni varjosti pelko, menettämisen pelko. Se, että tämän kertainen raskaus toistaisi edellisen ja se, että jouluinen leikkaus olisi tehnyt lopullisesti tuhoa kyvylle raskautua. Tässä vaiheessa raskautta, viikkojen ollessa äärimmäisen varhaiset, koin kiitollisuutta siitä, että sain olla ystäväni kanssa samassa työpaikassa ja pääsin puhumaan asiasta päivittäin. Se helpotti ihan suunnattomasti. Helpotti, että joku toinenkin jännitti siinä vieressä.

verenvuoto alkoi, taas.

Ystävän läsnäolo auttoi myös 7.10, viikkojen ollessa noin neljä. Sinä päivänä itkin silmäni päästä tullessani vessasta, nähden kuinka verta valui ja side on täyttyi verestä. Kun tulin vessasta ulos, niin sanoin ystävälleni ”En kestä jos tämä raskaus meni kesken”. Veristä ja kirkasta vuotoa kesti tasan yhden vuorokauden mutta siitä huolimatta seuraavat päivät olivat yhtä tuskaa. Joka kerta kun kävin vessassa, seurasin virtsan väriä, paperin sävyä ja alushousujen puhtautta. (Jep, tässä asiassa mennään yksityiskohtiin. Olkaa hyvä tiedosta.).  Aina satunnaisesti, neljän päivän ajan, rusehtava vuoto ilmoitti itsestään. Muutaman hassun kerran mutta tarpeeksi huolestuttavasti. Sain myös sanotuksi asiasta toisellekin ystävälle, analysoin hänelle vessassa käyntiäni puhelimitse ja toinen ystävistäni saattoi välillä töissä, vessassa käydessä kysyä, että tuliko verta.

Ne neljä vuoto päivää oli ihan helvettiä. Pelkäsin ihan hirveesti sitä, että koska vuoto runsaantuisi mutta samalla yritin ystävien tuella tsempata itseäni siitä, että kesäinen vuodon määrä oli aivan toista kuin nyt. Silloin vuosin kohdunulkoista puolitoista kuukautta, nyt olin vuotanut kirkasta verta vain yhden kokonaisen päivän.

Viikottainen raskaustesti ja ultraäänitutkimus.

Tein varhaisraskauden ultraan saakka raskaustestin, joka viikko, viikon keskellä ja viikon loputuksi. Halusin tehdä testin kahdesti viikossa nähdäkseni, että veressäni olisi yhä raskaushormonia. Hysteriaako? Kyllä. Helpottavaako? Ehdottomasti. Sain onnekseni aikaistettua varhaisultraa lokakuun 16. päivälle ja kun istuin odotustilassa odottamassa myöhässä alkanutta aikaani, tuntui, että olisin istunut siinä koko yön odottamassa. Se oli piinaavaa. Istua aulassa, yksin, pariskuntien ympärillä, samalla kun jännitin miltä tulevassa ultrassa näyttäisi.

Päästyäni huoneeseen, pääsin melko heti ultrattavaksi ja samantien löytyi syke, oikeassa paikassa. Kohdun turvassa. Varmistin ultraajalta kolmesti ultrauksen aikana ”Lyökö sydän varmasi?”. Joka kerta hän vastasi samanlailla. Kyllä, katso vaikka. Näin sen itsekin. Pienen kirpun. Olin aivan tajuttoman onnellinen. Niin onnellinen, että tiesin ettei mikään tai kukaan voisi astua tämän onnen eteen.

Pelko moninkertaistui.

Jos pelkäsin ennen ultraa niin voin sanoa, että pelon määrä miljoonakertaistui varhaisraskauden ultran jälkeen. Pahimmillaan se oli silloin kun kävin neuvolan ensikäynnillä viikkojen ollessa 9+ ja vastaanottava hoitaja ei löytänyt sydänääniä. Tiesin, kahden onnistuneen raskauden kokeneena, että sydänäänet eivät todellakaan kuulu vielä näillä viikoilla vatsapeitteiden päältä mutta siitä huolimatta tuskahiki valtasi kropan. Oman mielenrauhan vuoksi päätin suunnata yksityiselle, tutulle vastaanotolle, jossa sain nähdä pienen aarteen kasvaneen viikkoihin nähden kuten pitää ja sydämen sykkivän, kuten pitää.

Huokaisin taas hetkeksi helpotuksesta kunnes 10+2 viikolla halusin, eräänä perjantaina, nähdä pienen. Tekonimeltään Pullan, ihan näkemisen ilosta mutta myös sen vuoksi, että alavatsan leikkuuhaavojen kiinnikkeet alkoivat vaivata kipuina. Halusin nähdä Pullan ihan vaan, jotta voisin varmistua Pullan todella kasvaneen kuten pitää. Onnesta itkien näin 3d:nä pienen aarteen, jolla oli kaikki kuten kuuluisikin olla. Se ultrakerta oli ikimuistoinen ja siitä saadun kuvan jaoin lähipiirille, onnen vuoksi. Joku kysyi multa ”Miksi kävit jälleen ultrassa”. Vastasin ”Koska haluan ja voin”.

Tässä raskaudessa tuntui heti ensimetreiltä asti siltä, että Pullan voinnin seuraaminen on omalle mielenterveydelleni äärettömän tärkeää ja jotain sellaista mitä en pysty sanoin kuvailemaan. Haluan voida käydä ultrissa niin monesti kuin mahdollista. Vihdoin koitti sikiöseulontaultraäänitutkimus aika jonne lähdin ystäväni kanssa. Tätä käyntie en jännittänyt ihan niin paljoa kuin edellisiä ultria ja saadessani kuulla, että Pullan olevan terve ja hyvinvoiva, olin maailman onnellisin odottava äiti.

Päivää ennen sikiöseulontakäyntiä, kuulin ”Tämä vilkas vilperi päätti tulla vajavaisesta munasarjasta huolimatta, hän on sitkeä tapaus”.

Pulla on. Ihan tajuttoman sitkeä. Hän ei ole itsestäänselvyys, hän on onni.

Halauksin,

Ida

Seuraa meitä:

Instagramissa.

 

Päivä, jolloin tein raskaustestin.

23.9.2020 päivä jolloin tein raskaustestin.

”Mua stressaa  sekin kun en muista koska menkat on viimeksi ollut”.

”Apua, sun pitää mennä ostamaan testi”.

Sinä samaisen keskustelun aikana kävimme ystäväni kanssa läpi sen hetkistä elämän muutostani – eroa, uusperheen hajoamista. Sitä, että millaisen sopan keskellä raskaus päätti onnistui. En kuitenkaan uskaltanut keskustelun ohella sanoa ystävälleni, että minulla olisi jo raskaustesti repussa, odottamassa sitä hetkeä kun pääsisimme töihin ja saisin pissattua tikkuun. En uskaltanut enkä halunnut sanoa ennen kuin tekisin raskaustestin ja näkisin tuloksen koska tulisi tulos olemaan mikä tahansa, niin ajatus kummastakin tuloksesta pelottaisi.

Päästyämme töihin, juoksin kiireesti vessaan, jossa käymistä olin monta tuntia pidättänyt ja jonne pääsyä olin monta tuntia odottanut. Testiin piirtyi heti haalea plussa. Apua, muistan ajatelleeni ja menin itkien ystäväni luokse, jolla nousi iho kananlihalle. En saanut mitään sanotuksi, näytin vain testiä. Ystäväni otti pissaisen tikun käteensä ja totesi ”On tää plussa”. Pyysin häntä vielä katsomaan, että näkeekö hän kaksi viivaa. Hän näki. Katsoimme toisiamme ja halasimme, itkimme. Kukaan muu ei tiennyt sillä hetkellä salaisuudesta, ajatukset mullistaneesta testituloksesta.

Vain me. Minä ja yksi parhaimmista ystävistäni. Töissä, juuri ennen vuoron alkamista.

raskaustestin tulos uudestaan ja uudestaan.

Syyskuisen aamun vessareissu muutti elämäni sillä samaisella sekunnilla niin kovasti etten nukkunut seuraavana yönä. Odotin vain aamua ja sitä että saisin uuden testin tehtyä, saadakseni varmistuksen sille, että oliko töissä tehty raskaustesti haamu tai todellinen. Varhainen , hämärä, aamu tuli ja tunsin jännityksen vatsanpohjassa tehdessäni uutta testiä. Testi valmistui maailman nopeinten ja selkeät viivat piirtyi tikkuun. Otin testistä heti kuvan – just in case. Joko muistona onnistuneesta plussasta tai muistona siitä, että raskaus ei ollutkaat tarkoitettu kohdalleni.

24.9.2020

Mulle olisi tulossa vauva.

Ei epäillystäkään siitä, että kyseessä olisi ollut haamu plussa. Ystäväni kanssa, puhelimen kuvien välityksellä todettiin, testituloksen olevan selvä positiivinen.

Mulle olisi tulossa vauva.

Ehkä.

Mulle olisi tulossa vauva, keskellä eron käynnistämistä.

Sillä hetkellä en tiennyt miten päin olisin ja mistä aloittaisin sillä tulevaisuus, se näytti sinä aamuna varsin pelottavan epätodelliselta.

Kaksi koululaista, ero, vauva ja yksinhuoltajuus sekä epäselvä työ että opinto tilanne. Voi luoja! Siitä aamusta alkaen herne sinkoili päässäni, saamatta yhdestäkään selkeästä ajatuksesta kiinni.

Ainut selkeä viesti sillä hetkellä oli ystävän sanat

”Sä et oo yksin”.

Halauksin,

Ida

Lue myös:

Kolmesta tulee neljä.

Seuraa meitä:

Instagramissa.