Hae
Elämänmakuista matkaa

Ajatuksia – olenko hyvä äiti?

Minun piti tänään kirjoittaa vauvan fysioterapia käynneistä ja vähän niiden kuulumisista. Tänään kävimme jälleen fysioterapialla ja storyssa vastasitte, että olisi kiva, jos kirjoittaisin postauksen fyssari jutuista. Tuli kuitenkin tunne, että tänään haluan tuoda ajatukseni ruudulle ja pohtia, että olenko hyvä äiti? Ihan tosissaan tänään, taas, aloin pohtimaan sitä, että millainen äiti olen. Syyllistän nimittäin itseäni ihan kaikesta. Koen usein, että en ole hyvä äiti ja se tuntuu äärimmäisen pahalta. Tunnen olevani ajoittain huono äiti koululaisille ja hyvä äiti vauvalle.

Olenko hyvä äiti?

Tunsin tänään piston sydämessäni, kun koululaiset odottivat innosta kiljuen isäänsä hakemaan heitä. Tunsin, miten kurkkua alkoi puristamaan. Kateudesta. En muista koska minun näkemistäni olisi odotettu yhtä innoissaan. Se tuntui todella pahalta. Miten monesti olen kuullut, että isillä on paljon kivampaa kuin äidillä – tänään viimeksi. Lause oli kuulemma vitsi mutta siltin aloin taas miettimään, että olenko hyvä äiti koululaisille?

Usein tuntuu, että en ole. Tiedän sydämessäni, että olen hyvä äiti vauvalle. Vauvan äitinä olen varma siitä, että hoidan vanhemmuuteni hyvin ja vauvalla on hyvä äiti mutta koululaisten kohdalla kyseenalaistan vanhemmuuteni. Syyllistän itseäni siitäkin, jos koululainen tiuskaisee ystävälleen – saatan ihan tosissaan miettiä asiaa koko illan, ja yön. En vaan voi sille mitään mutta sillä hetkellä mietin, että mitä olen tehnyt, kun näin on päässyt käymään.

Järjellä ymmärrän, että esimerkiksi tiuskaisu on täysin normaalia ja jokainen tekee sitä joskus mutta siltin pidän sitä(kin) minun vikanani. Puhumattakaan siitä, kun puhelimeen kilahtaa Wilma viesti. Se vasta vanhemmuuden laatua kyseenalaistaakin. Omassa mielessäni.

Wilma viesti tuli, tunsin huonommuutta.

Tänään tosissaan kilahti Wilma viesti ja miten tunsinkaan olevani huono äiti. Tuntui äärettömän pahalta lukea viesti, jossa ei oikeasti ollut mitään järkyttävää mutta siltin tuli pahamieli. Mutta eritoten tänään tuntui pahalta se, kun koululaiset odottivat isäänsä innoissaan. Heidän lähdettyään mietin sitä, että millainen äiti olen koululaisille? Toivoisin olevani hyvä, rakastava, lämmin, hassutteleva, kiva, lämmin, tärkeä, hauska, ymmärtäväinen, tukeva ja hän kenelle haluaisi ensimmäisenä soittaa. Mutta olenko tätä? Näkyykö se varmasti koululaisille, että rakastan heitä kuuhun ja takaisin vaikka välillä sukellan vauvakuplaan.

Haluaisin olla äiti, joka luottaisi sydämessään olevansa hyvä äiti mutta en sitä aina tunne. Miten monesti olen korottanut ääntäni taikka ollut olematta läsnä, antanut mielen vaeltaa muissa ajatuksissa samalla kun olen leikkinyt hepoilla. Miten usein kadunkaan sitä, että olen sallinut lapsilleni hetkeksi elämäntilanteen, josta olisi pitänyt lähteä aikaisemmin pois. Minua surettaa se, että koululaiset juoksevat isänsä kaulaan mutta eivät minun. Tekisikö se minusta paremman äidin, jos olisinkin etävanhempi enkä lähivanhempi, olisinko silloin yhtä odotettu näky?

Annanko koululaisille tarpeeksi merkkejä siitä, että he ovat kaikkeni ja paljon enemmän?

äiti, joka tarvitsee apua.

Voi miten haluaisinkaan olla se äiti millainen olin neljä vuotta sitten. Silloin mieleni oli kunnossa ja arjen pyöritys sujui minulta ilman tukitoimia. Nyt puolestaan tilanne on se, että arjen pyöritys vaatii tukitoimia ja mieleni vaatii omia tukitoimiaan. Olen tällä hetkellä äiti, joka tarvitsee apua eikä siinä missään nimessä ole mitään pahaa. Se ei meinaa, että tukitoimien vastaanottaminen olisi heikkouden merkki. Päin vastoin, se on vahvuuden merkki mutta siltin mietin, että olenko hyvä äitinä?

Tällä hetkellä saan tukea lasten kasvatuksellisissa asioissa – kyllä, minä päiväkodissa työskennellyt lastenhoitaja olen joskus peukalo keskellä kämmentä lasteni kanssa. Ihan absurdia mutta totta! En olisi koskaan uskonut, että millaisia tukimuotoja tulen tarvitsemaan pärjätäkseni arjessa eteenpäin. Olen ehkä mestari kyseenalaistamaan sitä, että millainen äiti ole. Halaan, huuda, pussaan, paini, paijaan tai äksyilen, mietin jatkuvasti, olenko hyvä äiti? Mikä on hyvän äidin mittari? Onko sellaista edes?

Lapseni ovat aina siisteissä vaatteissa (okei, polviin tulee reikiä mutta sitä ei lasketa ?) ja ruokittuina, katto on pään päällä ja huoneessa lempi asioita sekä kotona äiti, joka auttaa läksyissä. Olenko siltin hyvä äiti, sellainen äiti, jota pohtiessa tuntee lämpöä ja rakkautta? Vai olenko äiti, joka voisi olla läsnä olevampi ja hauskempi, rikkaampi ja joustavampi?

Reputtaisinko äitiyden?

Äitiyden kyseenalaistamisen keskellä toivon, että kaikesta huudosta ja pään paukutuksesta huolimatta lämpö ja rakkaus on koululaisten mielessä. Tiedän, että voisin olla äitinä toisenlainen ja olen tehnyt vanhemmuuden polulla asioita, jotka voisin tehdä uudestaan toisin. En tiedä onko se oma mieli vai vertailu muihin mutta en voi sille tällä hetkellä mitään, että koen välillä olevani äitinä huono ja epäonnistunut. Jos äitiydestä saisi arvosanan, olisin varmasti monesti jo reputtanut tämän pestin. Toki aina voisin olla toisenlainen ja elämänmittainen matka ohjaa tietyille poluille mutta onko äitiyden pakko olla yhtä kyseenalaistamista ja oman epävarmuuden ylläpitämistä?

Ida

 

Lue myös:

Koululaisten uhma, kerran lensi lautanen.

Vauvan äitinä oleminen on ihanaa.

Seuraa meitä:

Instagramissa

Facessa